Pasi Rauhala kirjoitti muistiin päivän tapahtumia vuodesta 1963 aina kuolemaansa asti. Tässä koko aineisto vihdoin digitoituna:

 

2.6.1963 Sunnuntaina Jyväskylässä Oravien luona

Äiti oli kyllä tosi reilu järjestäessään mulle tämmöisen tilaisuuden! Kotipuolesta ei olisi taatusti löytynyt kesätyöpaikkaa, moni opettajan suosikkikin jäi ilman. Minun olisi ollut ihan turha hakeakaan, koska opettaja oli taatusti kuuluttanut kylillä, että sain ehdot. Kaikesta on ilmeisesti kiittäminen rehtorskaa. Äitihän uhkasi heittää minut pellolle, kun se sai tietää ehdoista. Rehtorin eukko oli ilmeisesti onnistunut vakuuttamaan äitimuorin siitä, että ahkera aherrus kesätyössä saisi minut parantamaan tapani. Rehtori junaili minulle kesätyöpaikan täältä Jyväskylästä – tosin sillä ehdolla, että suorittaisin ehdot kunnialla. Ja täällä sitä nyt ollaan!

Saan asua kesän ajan kamreeri Oravan perheessä. Perheeseen kuuluvat herra Oravan lisäksi vaimo Kaarin ja lapset Pekka, Helena ja Aino. Kaarin on kuulemma joskus työskennellyt samassa koulussa kuin rehtori. Oravat vaikuttavat ihan reiluilta. He toivottivat minut lämpimästi tervetulleeksi. Herra Orava antoi minulle tämän päiväkirjan ja kehotti minua merkitsemään hurjat nuoruusmuistoni ylös, jotta minulla olisi sitten vanhana partasuuna jotakin, mitä kertoa lapsenlapsille! Lapsia en tosin ole vielä tavannut, sillä he ovat käymässä mummonsa luona Muuramessa ja palaavat vasta ensi viikolla.

Työskentelen siis lähettinä Säästöpankissa herra Oravan alaisuudessa. Työt alkavat huomenna seitsemältä, joten luvassa on aikainen herätys. Pelkään, etten saa unta, odotan huomista työpäivää niin innokkaasti!

 

3.6.1963 Maanantaina illalla pimeän tultua

Ensimmäinen työpäivä on pulkassa. Minut kutsuttiin itse pankinjohtajan puheille! Jäärä ei ole enää ihan ajan tasalla. Ukko horisi jotakin sellaista, että  herra Orava on todella esimerkillinen ja jalo ihminen, koska hän on ottanut kaltaiseni nuoren kapinallisen ottopojakseen. Herra Orava meni ihan hämilleen ja mutisi jotakin epämääräistä vastaukseksi.

Meitä kesäapulaisia on yhteensä viisi. Yksi pankin sihteereistä, Ritu, on ihan Jayne Mansfieldin näköinen, platinablondi ja uhkea kuin mikä. Kotipuolessa ei ole kellään niin lyhyttä minihametta! Kun minut esiteltiin Ritulle, hän iski minulle silmää! Kunpa näkisin hänestä unta!

 

19.6.1963 Keskiviikkona, tuona viikon tympeinpänä päivänä

Enpä ehtinytkään olla täällä kuin pari viikkoa, kun Oravat jo meinasivat passittaa minut maitojunalla takaisin! Onnistuin hajottamaan rouva Oravan perintövaasin. Helvetin ruma kapistus kiikkui yöpöytäni kulmalla. Ei siis mikään ihme, että tönäisin sen unenpöpperössäni lattialle. Miten voikin niin rumasta kiposta syntyä sellainen huuto! Rouva Orava voivotteli kuin olisi menettänyt ainoan lapsensa. Sen lisäksi, että maljakko oli ilmeisesti niin vanha, että itse Kristus oli juonut siitä, sillä oli mittamaton tunnearvo. Minun ei auttanut muu kuin esittää nöyrimmät anteeksipyyntöni. En todellakaan palaa kotiin ennen kuin moporahat ovat kasassa! Onneksi Oravat leppyivät lopulta, kun onnistuin vakuuttamaan heidät siitä, etten ollut hajottanut saavia tahallani.

 

20.6.1963 Torstaina

Oravan lapsoset palasivat tänään mummolasta. Pekka ja Helena olivat tuskin ehtineet riisua kenkänsä, kun he jo säntäsivät tapaamaan uutta ”isoveljeään”. Tervetulotoivotukset olivat ehkä liiankin lämpimät, en minä ihan mikään ”isoveikka” ole. Helena huomasi heti tyynyni alta pilkottaneen Tauno-nallen. Tyttö yritti siepata sen itselleen, mutta tein selväksi, ettei siihen kosketa. Velipoika antoi sen minulle itkua tihrustaen, kun lähdin tänne Jyväskylään, vannotti vielä, että pitäisin siitä hyvää huolta. Niinpä toruin tyttöä ja opetin, ettei kukaan muu saa koskea teddyyn kuin minä. Veli nimittäin vaati, että Tauno on tuotava täsmälleen samassa kunnossa takaisin kuin se oli lähtiessään. Minä vannoin kautta kiven ja kannon ja sen lupauksen aion myös pitää. No, eiväthän mukulat siitä rauhoittuneet, vaan juoksivat Pekan huoneeseen hakemaan Kimble-pelin. Kehuivat vielä, ettei peliä ollut kenelläkään muulla koko kaupungissä. He olivat nimittäin saaneet sen Helsingin-tädiltään. En viitsinyt pilata heidän iloaan ja kertoa, että samaa peliä pelattiin myös kotipuolessa, vaikka se aikamoinen takapajula onkin. Niinpä annoin heidän selittää pelin säännöt minulle aivan juurta jaksaen. Teeskentelin piruuttani jopa, että olin pelissä aivan onneton, vaikka oikeasti olenkin aika haka. Me ollaan nimittäin velipojan kanssa pelattu peliä niin usein, että noppa ei meinaa enää oikein toimia.

 

22.6.1963  Lauantaina myöhään illalla

Herra Orava luennoi taas koko illallisen ajan taiteesta. Koko huusholli on täynnä piirrustuksia eli ”grafiikkaa” niin kuin Oravat kuvia kutsuvat. Suurin osa niistä on mun mielestä ihan täyttä paskaa, mutta yksi olohuoneen seinällä roikkuvista tauluista on ihan hieno. Se on ilmeisesti tosi vanha, varmaan vähintään kivikaudelta. Siinä on kasa kirjoja, jotka on piirretty niin tarkasti, että sitä voisi luulla valokuvaksi. Kameraa ei varmaan oltu silloin vielä keksitty, joten sen aikaisten ihmisten oli pakko osata piirtää.

 

23.6.1963 Sunnuntaina

Taideluennot sen kuin jatkuvat. En voi kuvitella sen tylsempää aihetta! Rouva Orava nyökkäilee innokkaasti herra Oravan jokaisen lauseen jälkeen kuin herra Orava olisi maailman viisain mies. Jopa Oravan pennut tuntuvat olevan ukon luennoista aivan haltioissaan! Kirjoitan tätä tyhjin vatsoin, sillä minulle ei tänään tarjoiltu illallista. Olin varautunut äijän luentoon tuomalla ruokapöytään Aku Ankan. Kirjallisuusvalintani ei ilmeisesti täyttänyt herra Oravan tarkkoja kriteerejä, sillä hän tempaisi lehden kourastani raivon vallassa. Minulla ei kuulemma ole mitään tapoja. Yritin selittää, että minäkin olen kiinnostunut kuvataiteesta ja että sitähän Aku nimenomaan on, piirrettyjä kuvia eli kuvataidetta, mutta siitäkös ukko sydämistyi! Minulle ei herunut ruokaa. En kuitenkaan saanut poistua pöydästä, vaan jouduin jäämään kuuntelemaan äijän jorinoita ja nuolemaan tyhjää lautasta.

 

7.7.1963 Sunnuntaina mun 15-vuotisjuhlapäivänä…

Ei helvetti, mikä syntymäpäivä! Olen varmasti koko maailman ainut 15-vuotias, joka joutuu viettämään oman syntymäpäivänsä kotiarestissa! Minä olen yrittänyt parhaani. Olen nuolla lipittänyt herra Oravan persettä niin paljon kuin olen suinkin ehtinyt. Eilen tarjouduin jopa pesemään sen auton! Mutta ei! Olin jättänyt jo hyvissä ajoin eli pari päivää sitten keittiön pöydälle vinkiksi Fazer Musiikin -katalogin ja jopa ympyröinyt siitä muutaman kiinnostavan levyn. Hienovarainen vihjeeni ei sitten ilmeisesti kuitenkaan ollut mennyt perille, sillä tänä aamuna lahjapaketistani paljastui eepos ”Taidetta jokamiehelle”. Herra ja rouva Oravan naamat loistivat kuin aurinko Naantalissa, kun he ojensivat paketin minulle. Minun naamani sen sijaan venähti saman tien, kun sain lahjan kouraani ja tajusin, että siellä on kirja! En ole lukenut elämäni aikana kuin yhden kirjan ja senkin opettajan vaatimuksesta koulua varten: ”Punainen viiva”. Silloin päätin, että jos kirjallisuus on tämmöistä paskaa, jätän lukemisen suosiolla muille. Kun avasin kääreen ja näin, mistä teoksesta oli kyse, minulta lipsahti kirosana. Tapanani ei ole yleensä kiroilla naisten kuullen, paitsi tietysti äiteen, mutta se oli ihan spontaani reaktio, en mahtanut sille mitään! Rouva Orava oli pyörtyä! Herra Orava puolestaan oli kuin myrskynmerkki. Hän määräsi minut koko viikoksi kotiarestiin. Rouva Orava tosin sääli minua sen verran, että löysin juuri äsken oveni takaa pienen palan täytekakkua. Loput kakusta oli ilmeisesti jo hävinnyt parempiin suihin.

 

8.7.1963 Maanantaina

Rouva Orava potee ilmeisesti huonoa omaatuntoa eilisestä. Hän tuli herättämään minua aamulla, toi oikein kupillisen kahvia sänkyyni. Herra Oravan suuttumus ei sen sijaan osoita mitään lauhtumisen merkkejä, pikemminkin päinvastoin. Pahaksi onnekseni päivän lehdessä oli mielipidekirjoitus nuorisokriminaaleista, jotka kirjoittajan mukaan ”tuhoavat vaivalla saavutetun yhteiskuntajärjestyksen” ja jäkä jäkä – mitä se ikinä tarkoittaakaan. Herra Orava sai kirjoituksesta lisää vettä myllyynsä. Hänen tämän aamuinen luentonsa käsittelikin nuorison turmeltuneisuutta ja rappiota. Taidetta sivuttiin vain ohimennen. Ihme kyllä jopa rouva Orava vääntelehti vaivaantuneena paikallaan kuunnellessaan miehensä epistolaa. Olen alkanut pitää hänestä. Harmi vain, että hän on erehtynyt menemään naimisiin mokoman kusipään kanssa.

 

5.8.1963 Maanantaina

Minä vihaan sitä ämmää! Saatanan huora, minä tapan sen!

 

8.8.1963 Keskiviikkona

Istun nyt kolmatta iltaa kotiarestissa. Sain maanantaina ”äidiltä” kirjeen, jossa hän ilmoitti, että kotiin ei ole enää paluuta. Niin oli kuulemma sovittu herra Oravan kanssa jo keväällä. Kukaan ei vain ollut vaivautunut kertomaan minulle totuutta! Herra Orava on kuulemma luvannut huolehtia minusta siihen asti, kunnes joudun armeijan harmaisiin. Saan kuulemma tulla käymään kotona vasta, kun olen muuttanut tapani. Sitä ennen en ole tervetullut, koska olen niin huono roolimalli Timolle.

Raivostuin niin, että sain kai jonkinlaisen hermokohtauksen. En muista koko illasta mitään. Olen näemmä raapustanut päiväkirjaan nuo pari riviä, mutta en muista edes sitä. Seuraava muistikuva on tiistaiaamulta. Heräsin takki päällä ja saappaat jalassa huoneeni lattialta. Herra Orava herätti minut ja määräsi minut koko viikoksi kotiarestiin. Olin kuulemma varastanut hänen vierasvaraksi tarkoitetun viskinsä ja lähtenyt kännissä kaupungille riehumaan. Pankinjohtaja oli tuonut minut kotiin ihan henkilökohtaisesti. Olin kuulemma heittänyt kiven pankin ikkunasta sisään. Onneksi Herra Orava oli sentään saanut suostuteltua pankinjohtajan olemaan tekemättä rikosilmoitusta.

 

13.8.1963 Tiistaina

Minä ja herra Orava olemme koko ajan napit vastakkain. En voi sietää sitä äijää! Se saatanan mulkku on niin itseään täynnä. Jos saisin markan joka kerta, kun se kehuu itseään, olisin rikas. Äijä kuvittelee tietävänsä ja osaavansa kaiken. Ja päästipä herra Orava suustaan millaisia latteuksia tahansa, rouva Orava katsoo häntä sameilla spanielin silmillään ja näyttää siltä kuin näkisi itse messiaan. Eniten minua vituttaa se, että äijä kiillottaa kruunuaan minun avullani. Koko helvetin kaupunki tietää, että minä olen äitini hylkäämä nuorisorikollinen, jonka herra Orava on ottanut hyvää hyvyyttään huostaansa!

 

15.8.1963 Torstaina

Pihistin tänään herra Oravan mikroskoopin! Ukko tutkii sen avulla milloin mitäkin ameebaa ja luennoi sitten ruokapöydässä uusista havainnoistaan minkä taideluennoiltaan ehtii. Äijä vartioi aarrettaan niin, että sain todella käyttää hoksottimiani saadakseni sen vohkittua. Kerronpa miten se oikein tapahtui! Oravan-ukko oli eilen taas kerran vehkeen kimpussa. Minä menin muina miehinä ulos ja palasin hetken kuluttua innosta hihkuen takaisin. Huusin ukolle, että pihalla on harvinainen koloradonkuoriainen poikineen. Ja tottahan se olikin, sillä olin pihistänyt purkillisen biologian luokasta. Opettajan mukaan lajia ei esiinny Suomessa lainkaan. Se oli itse tuonut muutaman hyönteiskokoelmaansa rapakon takaa. Siinä kyllä hippulat vinkui, kun ukko säntäsi pihalle! Minä tiesin tilaisuuteni koittaneen ja sieppasin laitteen parempaan talteen. Sitten vain vehje nopeasti reppuun ja pikajuoksua kaverilleni Hekalle. Se suostui tietenkin säilyttämään vehjettä niin kauan, että uskaltaisin hakea sen kotiin. Minun teki tosin mieli iskeä koko toosa heti tuhannen pillun päreiksi, mutta hillitsin vaivoin itseni. Heti kun herra Orava on luopunut toivosta ja tyytyy siihen, ettei näe kalleinta aarrettaan enää koskaan, minä otan sen esiin ja lyön sen mäsäksi! Hah!

 

16.8.1963

Herra Orava on myllännyt koko asunnon aivan ylösalaisin löytääkseen rakkaan mikroskooppinsa. Mutta minäpä olen niin juoni, ettei se ole onnistunut löytämään sitä! Totta kai se tiesi heti epäillä minua, mutta käytyään huoneeni millimetri millimetriltä läpi, sen oli pakko uskoa, ettei se ollut minun huoneessani. Sitten alkoi varsinainen ristikuulustelu. Minun piti kuulemma palauttaa mikroskooppi heti tai muuten se tekisi minusta rikosilmoituksen. Minä vain nauroin päin naamaa! Esitin parhaani mukaan, ettei uhkaus tehnyt minuun mitään vaikutusta. Oikeasti olin aivan hermona, mutta sain kun sainkin ukon vakuuttumaan siitä, etten pelännyt edes poliisia. Sitten se alkoi uhkailla minua kotiarestilla. Esitin jälleen aivan tyyntä, vaikka oikeasti punttini tutisivat. Lopulta herra Orava luovutti ja laahusti lannistuneen näköisenä pois huoneestani. Minua kävi sitä melkein sääliksi, mutta sitten muistin kaikki sen omahyväiset luennot ja sääli oli tiessään.

 

17.8.1963 Lauantaina

Oravan pennut ovat taas Muuramessa mummolassa. Hassua muuten, että minä olen herra ja rouva Oravalle niin rakas, melkein kuin oma poika, mutta mummolaan minulla ei silti ole mitään asiaa. Ymmärtäähän sen: mummulla on kuulemma niin heikko sydän, että hän varmaan saisi slaagin, jos hän edes näkisi kaltaiseni lättähatun! No, sama se, parempi vain, ettei minua raahata sinne jumalan selän taa. Täällä Jyväskylässä majaillessani olen tajunnut, että minä olen kaupunkilainen. Kunhan saan armeijan käytyä, muutan Helsinkiin. Minusta tulee stadin kundi!

 

19.8.1963 Maanantaina

Voi saatana! Ritu taitaakin olla ehta huora! Piti minun kanssa sellaista peliä koko kesän, mutta tänään tuli kutsu kihlajaisiin. Tai siis eihän hän minulle sitä kutsua lähettänyt, vaan Oraville. Kun ihmettelin ääneen, että mistä Ritu on ehtinyt itselleen uskon vampata, rouva Orava kertoi, että hän on styylannut yhden Säästöpankin virkailijan kanssa iät ja ajat! Ja kehtasi sitten tehdä itseään minulle tykö, vaikka oli seuraa toisen kanssa!

 

25.8.1963 Sunnuntaina

Minutkin raijattiin vasten tahtoani Ritun kihlajaisiin. Kylläpä oli julkean näköinen morsian! Hame ylsi hädin tuskin polviin! Ei älynnyt luopua huoran elkeistään edes omissa kihlajaisissaan! Hyvä, ettei iskenyt silmää, kun tulin! Sulhanen vaikutti mukavalta. Sääliksi käy miestä. Ei taida raukalla olla harmainta aavistusta siitä, että joutuu aisankannattajaksi.

 

10.3.1964 Tiistaina

Tänään sattui kiva juttu. Heka pyysi minua kirjoittamaan sanoja hänen rautalankabändinsä lauluihin. Opettaja luki mun aineen eilen äidinkielen tunnilla ääneen ja Heka sanoi, että minulla tuntuu olevan sana hallussa. Lupasin miettiä asiaa. En viitsinyt kertoa, etten ole kirjoittanut mitään muuta kuin tätä päiväkirjaa ja jonkun hassun kirjeen Timolle. Aluksi tämä päiväkirjatouhu tuntui ihan hullun hommalta, mutta nykyisin minä ihan tykkään kirjoittaa. Kenelle minä täällä omista asioistani voisin kertoa? Kotopuolessa saattoi sentään aina puhua Timon kanssa. Mitähän pikkuveikalle mahtaa kuulua?

 

15.3.1964 Sunnuntaina

Kävin tänään koulun jälkeen Heikin luona seuraamassa Hekan ja kavereiden rautalankapumpun harjoituksia. Ne pojathan osaavat soittaa! Olin lentää persiilleni, kun Heka tarttui kitaraan! Bändin toinen kitaristi Pekka on säveltänyt kaikki niiden kappaleet itse. Ongelma on vain siinä, ettei kukaan heistä osaa kirjoittaa lauluihin sanoja. Minä lupauduin kynäilemään jotakin. Mitähän siitäkin tulee?

 

19.3.1964 Torstaina

Ei taida meikäpojasta olla kirjailijaksi! Olen nyt koko illan yrittänyt raapustaa sanoituksia Hekalle ja bändin pojille, muttei siitä tahdo syntyä lasta eikä paskaa. Paperia ja mustetta kuluu, mutta ainakaan toistaiseksi en ole saanut aikaan kuin kasan paperitolloja roskakorin täytteeksi. Huomenna lähden Hekan kanssa hakemaan vähän inspiraatiota ravintelista. Saa nähdä, onko väärennetyistä papereistani mihinkään!

 

21.3.1964 Lauantaina

Vietin koko päivän sängyn pohjalla. Minulla on armoton krapula. Rouva Orava on niin liikuttavan naiivi, että hän luuli minun olevan flunssassa ja kantoi minulle kannukaupalla lämmintä mustaviinimarjamehua. Herra Orava on onneksi liikematkalla ja palaa vasta huomenna. Eiköhän tämä jysäri ole jo siihen mennessä helpottanut.

 

25.3.1964 Keskiviikkona

Heka ei vain ota uskoakseen, ettei minusta ole kyhäämään tangoja eikä soittamaan jazzpumpussa! Se tuli eilen kauhealla tohinalla meille ja intoili, että opettaa minua soittamaan. Parin tunnin päästä se näytti jo aika vaivaantuneelta ja alkoi kerätä kamppeitaan. Sillä oli kuulemma kiire saunaan. Ei se kuitenkaan ihan täysin toivoaan heittänyt, sillä se jätti kitaransa mulle lainaan. Olen yrittänyt rämpyttää sitä parhaani mukaan koko tämän illan, mutta se huvi loppui hetki sitten siihen, että herra Orava tuli huutamaan ovelle naama punaisena, että minun olisi paras lopettaa musisointi tältä illalta tai hän tekee instrumentistani selvää.

 

26.3.1964 Torstaina

Ei tästä mitään tule, saatana! Yritän ja yritän, mutta en minä vain osaa soittaa! Uskottava se on, perkele! Tekisi mieli paukauttaa Hekaa kitaralla päähän! Se on niin leuhkaa, niin leuhkaa, koska soittaa oikein pumpussa! Taisi ihan piruuttaan antaa tuon kitaran lainaan, että voisi nöyryyttää minua. Sitä paitsi on kai se helppoi soitella, kun pappa on maksanut viulu- sun muut musiikkitunnit ihan pikkukersasta asti! Tuskinpa sekään nyt mikään kitarankieli kourassaan on syntynyt!

 

1.4.1964

Meille tuli tänään Hekan kanssa tosi mojova riita. Se tuli kyselemään multa, miten kitaran soittaminen sujuu. Minä vastasin vähän kovempaan sävyyn, että se voisi suksia sen kirotun kitaransa kanssa hevon kuuseen. Heka oli ihan äimän käkenä. Se väitti lainanneensa kitaraa minulle sen takia, että niiden orkka tarvitsisi uuden kitaristin. Entinen oli kuulemma päässyt Tete Termiten kitaristiksi! Sitä minä en kyllä usko ennenn kuin näen. Ja pianhan se selviää, olen nimittäin menossa kyseisen pumpun keikalle viikonloppuna! Mutta siis olin kirjoittamassa Hekan ja mun riidasta: No, Heka otti tietysti itseensä sen, että aloin huuta sille kurkku suorana. Minä yritin hyvitellä, mutta yritykseksihän se jäi. Se marssi tiehensä ovet paukkuen. Jäi kyllä kahertamaan mieltä se mahdollisuus, että pääsisin soittamaan oikeassa pumpussa! Sillä tavallahan niitä tyttöjä saadaan, ainakin mikäli Hekaa on uskominen. Siellä ne kirkuu lavan edessä ja hyppää keikan jälkeen kaulaan roikkumaan.

 

3.4.1964

Heka ja minä olemme taas väleissä. Kävin sen luona hattu kourassa pyytämässä anteeksi. Onneksi se ei ole pitkävihainen. Kitaristin paikka on kuulemma yhä auki. Naapuriluokan Risto oli kuulemma käynyt Hekan luona esittelemässä taitojaan, mutta Heka ei ollut kelpuuttanut sitä. Minulla on siis vielä mahdollisuuksia! Ongelma onkin siinä, miten ehdin oppia soittamaan ennen kuin Heka ehtii löytää jonkun muun kitaranvarteen. Heka lupasi jälleen yrittää opettaa minua, mutta pelkäänpä, ettei minusta ole kitaristiksi.

 

15.4.1964

Minä löin tänään hanskat tiskiin. Rämpytin ja rämpytin viikkokaupalla, kunnes viimein suostuin uskomaan, ettei minusta ole siihen. Olin aika nöyrää poikaa, kun kävin palauttamassa kitaran Hekalle. Heka näytti lähinnä helpottuneelta kuullessaan, että olin päättänyt luovuttaa.

 

16.4.1964

Sain tänään koulussa kuulla Ristolta, että Heka on jo löytänyt uuden kitaristin. Ilmankos se olikin niin hämillään, kun menin sen luo palauttamaan kitaraa! Se onkin sellainen mammanpoika, etten yhtään ihmettele, ettei se puhua pukahtanut asiasta mitään! Tulin niin vihaiseksi, että olin jo ryntäämässä Hekan kimppuun, mutta Risto ehti väliin. Muuten olisin nostanut sen vellihousun kraiveleista seinälle.

 

20.4.1964

Kävin tänään Riston kanssa Hekan pumpun treeneissä. Se uusi kitaristi, Ilpo, on aika haka! Siinä meinasi jäädä Tete Termitekin toiseksi! No ei vainkaan, kyllä siinä on Suomen ykköspumppu! Heka oli saanut kaveriltaan muutaman julisteen ja antoi minullekin yhden. Voin jo kuvitella herra Oravan reaktion, kun se näkee sen julisteen minun seinälläni! Olen jo aikaa sitten kerännyt huoneeni seiniä rumentaneet grafiikanlehdet kasaan ja sysännyt kasan rouva Oravalle. Siitäkös herra Orava suuttui! Pian hänellä oli kuitenkin toinen ääni kellossa, kun hän tajusi, että taulut eivät ole minun huoneessa turvassa, olinhan hajottanut jo sen peijakkaan vaasinkin!

 

1.5.1964

Kylläpä ukolla kestikin ennen kuin se huomasi uuden julisteeni! Reaktio oli juuri sellainen kuin olin uumoillutkin. Ehdin juuri ja juuri estää äijää repimästä julistetta palasiksi. Sitten alkoikin varsinainen taistelu. Lopulta minä voitin lupaamalla käyttäytyä kunnolla. Mikäli aiheuttaisin taas harmia, herra Orava repisi julisteen ja määräisi minulle entistä ankaramman kotiarestin.

 

2.1.1966 Sunnuntaina

Uskomatonta mutta totta: aikani Oravien pesässä lähestyy kiivaasti loppuaan. Jo viikon päästä heitän perheelle hyvästit ja suuntaan valtion palvelukseen. Kukapa olisi uskonut, että viettäisin tässä talossa melkein kolme vuotta? Ei meikäpoika ainakaan! Mikä on saldo? Ei hullumpi: yksi putkareissu, kuukausikaupalla kotiarestia, josta ainakin puolet jäi lusimatta, kun opin livahtamaan karkuun huoneeni ikkunasta, ja jatkuva nokkapokka herra Oravan kanssa. En kaipaa tästä huushollista kuin yhtä asiaa: rouva Oravaa ja hänen sapuskojaan (siinä taitaa sittenkin olla kaksi asiaa). Rouva Orava on hieno ihminen. Jos suoraan sanon, toivoisin, että minun äitini olisi ollut samanlainen. Mutta näistä kahdesta naisesta ei tosiaankaan voi puhua samana päivänä. Toinen on hieno ja sivistynyt, toinen yksi kapinen luuska. Lupasin rouva Oravalle kirjoittaa jokusen rivin harmaista. Olen kuulemma aina tervetullut lomille ”kotiin”. Mutta sano minun sanoneen: minä en tähän tupaan enää lähdettyäni palaa. En halua nähdä herra Oravan maireaa naamaa enää koskaan.

PS: Tein Oravan ukolle aikamoisen jekun! Milloinkahan hän mahtaa huomata, millaisen muiston hänelle jätin? Ei saatana, miten paljon minua naurattaa!

 

10.1.1966 Maanantaina

Tänään astun valtion palvelukseen. Saapa nähdä, pitääkö vanha sanonta paikkansa, että armeija tekee miehen! No, ainakin pääsen uusiin maisemiin. Se tekee varmasti hyvää!

 

18.1.1967 Keskiviikkona

Olen majaillut nyt jo viikon päivät Hämeenlinnassa inttikaverini Ramin sohvalla. Sain tosiaan viime viikolla suoritettua armeijan kunnialla loppuun. Siinähän se vuosi vierähti, vaikken pitänytkään tapahtumista kirjaa. Olisihan minulla ollut tämä Oravan ukon lahjoittama vihko mukana, mutta en vain saanut tartuttua kynään.

Allekirjoitin tänään vuokrasopimuksen ja muutan huomenna omaan luukkuun. Rami järjesti minulle töitäkin täältä Hämeenlinnasta kaverinsa firmasta. Siinä vasta on reilu kaveri! Onneksi osuimme intissä samaan tupaan. Armeijan touhut eivät oikein olleet minulle mieleen, mutta onneksi löysin Ramin kaltaisen sielunveljen. Vieläkin naurattaa, kun muistelen, millaisia tempauksia me järjestimme kapiaisten iloksi! Maksoimme aikamoisen hinnan yypeenä, mutta oli se sen arvoista!

Meinaan tosiaan asettua aloilleni tänne Hämeenlinnaan. Muoria ja Timoa en ole nähnyt sen jälkeen, kun minut lähetettiin Jyväskylään. Sain siitäkin lävestä tarpeekseni jo Oravien luona asuessani. Haaveilen yhä siitä, että pääsisin vielä joskus muuttamaan Helsinkiin, mutta se saa vielä toistaiseksi jäädä pelkäksi haaveeksi.

PS: Muistelin äsken aikaani Oravilla ja yhtäkkiä muistin, millaisen kepposen tein herra Oravalle. Meikä poika nauraa makeasti!

 

29.1.1967 Sunnuntaina

Olipas tupaantulijaiset! Olisihan minun pitänyt arvata, että Rami jos kuka osaa järjestää villit hipat! Tuskin olimme saaneet kannettua viimeiset muuttolaatikot sisään, kun ensimmäiset vieraat jo soittivat kelloa. Rami tuntee varmasti ainakin puoli kaupunkia. Porukkaa lappoi sisään semmoista vauhtia, että tuskin pysyin mukana laskuissa. Loppuillasta yksiöni oli niin tupaten täynnä sakkia, että tunnelmaa voi totisesti luonnehtia tiiviiksi! Rami oli tietysti huolehtinut siitäkin, että juhliin osallistui muutama iloluonteinen naisihminenkin, toinen toistaan kauniimpi. Rami iski silmänsä lauman kuningattareen, kuinkas muuten! Pariskunta poistui loppuilllasta huojuvin askelin toisistaan tukea hakien. Minun iltani päättyi vähemmän romanttisesti vessan lattialle. Kun heräsin aamulla armottomassa krapulassa, löysin kämppäni sohvalta tuntemattoman kaunottaren. Hän esitteli itsensä Ritvaksi. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja pyysin häntä kanssani tälleille. Ihme kyllä Ritva suostui, vaikka haisin vanhalle viinalle ja paitani oli oksennuksen peitossa. Saa nähdä, tuleeko siitä mitään.

 

18.6.1967 Sunnuntaina

Ramilla on taas uusi nainen kierroksessa. Jumalauta, miten kaunis! Rami on aina saanut kenet vain. Minä olen vain katsellut sivusta ja nuollut näppejäni. Ritva huomasi, että katselin Liisaa sillä silmällä ja näytti hapanta naamaa. Tämä taru taitaa olla tässä. En taida enää jaksa pyöriä Ritvan kanssa. Haluan naisen, jossa on enemmän tyyliä.

 

7.7.1967 Perjantaina. (Kerrankin synttärini osuivat perjantaille!)

Täytän tänään 19 vuotta. Kahden vuoden päästä pääsen jo eroon väärennetyistä papereistani. Illalla menemme Ramin kanssa paikalliseen ottamaan olutta. Siellä ei olla turhan tarkkoja paperien suhteen. Ilta menee varmasti taas inttijuttuja kerratessa, mutta mikäs siinä. Kyllä niitä kehtaakin kertailla!

 

24.2.1968 Lauantaina

Istuttiin eilen taas kolmestaan iltaa ravintelissa, minä, Rami ja Liisa. Siinä vasta umpirakastunut pari! Tunsin itseni koko ajan kolmanneksi pyöräksi, vaikka kyyhkyläiset yrittivät parhaansa mukaan pitää minullekin seuraa. Liisa on fiksu nainen. Ja perhanan tyylikäs! Ostaa kuulemma vaatteensa Helsingistä. Eihän täältä niin lyhyitä minihameita saisikaan. Eivät täkäläiset akat ymmärrä rättien päälle. Kateeksi käy Rami, kun sai noin tyylikkään naisen itselleen huijattua. Ei onnistuisi meikäpojalta, se on varmaa se!

 

7.7.1968 Sunnuntaina Kanarialla

Lähdimme Pauliinan kanssa Kanarialle viettämään meikäpojan 20-vuotissynttäreitä! Vastahan me pari viikkoa sitten tavattiin, mutta homma oli selvä kertalaakista ja nyt ollaan ”häämatkalla”!

 

12.7.1968 Perjantaina

Se siitä matkasta ja naisesta! Ei tainnut tyttö tietää, kenen kanssa lähti reissuun.  Pauliina jaksoi pysyä mukana juhlissa vain muutaman päivän ajan, mutta sitten hän alkoikin jo väsyä. Kun lyyli vielä keksi, että kävisimme tutustumassa paikalliseen museoon, minä päätin, että homma saa jäädä tähän yhteen reissuun. Mutta tulipahan hankittua hyvä rusketus!

 

16.1.1969 Torstaina

Olin tänään töiden jälkeen Ramin luona  syömässä. Liisa sanoi minulle, että häntä käy meikäläinen sääliksi. Minä ihmettelemään, että miksi. Siksi kuulemma, että olen niin yksinäinen. Liisa lupasi järjestää minulle seuraa. Huomenna mennään sitten neljästään treffeille, Liisa ja Rami sekä minä ja Liisan ystävätär Eila. Hirvittää jo valmiiksi ajatellakin, mitä siitä tulee. Jos Eila on puoliksikaan niin fiksu kuin Liisa, minä en saa sanaa suustani.

 

17.1.1969 Perjantaina

Se niistä treffeistä sitten! Eila perui koko jutun. Liisa väitti, että Eilalla olisi muka ollut kova flunssa, mutta minähän en moista tekosyytä niellyt. Eila oli nimittäin vaatinut saada nähdä etukäteen valokuvani. Eipä ollut meikäpojan pärstä ilmeisesti neidin mieleen. Paskat, minähän en akkojen perään itke!

 

29.9.1970 Tiistaina

Yritin soittaa Ramille, mutta en taaskaan saanut häntä kiinni. Hän on jo kolmatta päivää kadoksissa. Minun on pakko mennä huomenna hänen ovelleen koputtelemaan. Pelkään jo pahinta.

 

3.10.1970 Lauantaina

Tänään sain Ramin viimein kiinni, tai siis hän soitti minulle. Rami on linnassa! Istuu  kuulemma muutaman kuukauden pituista kakkua. Tuomion pituudesta päättelin, ettei se mikään henkirikos ole, joku pikkurötös vain. Sen enempää en haluakaan tietää, joten en kysellyt mitään. Ja jos Rami yrittää kertoa, sanon, etten halua kuulla. Oli kuulemme istunut linnassa jo viikon ja sai vasta nyt soittaa yhden puhelun. Ihmettelin, miksei hän soittanut Liisalle, joka on sairaana huolesta. Viimeksi eilen raasu kävi minun ovellani itkemässä ja vannotti minua soittamaan heti, jos kuulisin Ramista jotakin. Rami pyysi minua ottamaan heti yhteyttä Liisaan ja rauhoittelemaan tätä. Vankilassa on lauantaisin vierailupäivä. Rami toivoisi tietysti kovasti, että Liisa tulisi häntä tervehtimään. Minä voisin mennä vasta seuraavalla viikonloppuna, koska vangit saivat ottaa vastaan vain yhden vieraan päivän aikana. Hankalampi homma tulee olemaan soittaa Ramin äidille ja runoilla jotakin väärinkäsityksestä, jonka takia viaton Rami-parka on joutunut kiven sisään. Tuskinpa muori kuitenkaan mitään palturia nielee, olihan Ramin isukkikin vankilan vakiovieras.

 

25.10.1970 Sunnuntaina

Jumalauta, Pasi, mitä sinä hölmö olet taas mennyt tekemään! Lupasit Ramille pitää Liisasta huolta sillä aikaa, kun sulho istuu linnassa. Ei kulunut kuin muutama viikko ja jo ehdit naida nakuttaa parhaan ystäväsi naista! Saatana, minä olen yksi käärme. Liha on heikko. En paremmin sano.

 

26.10.1970 Maanantaina

Olen aivan sekaisin. Toisaalta poden helvetin huonoa omaatuntoa, toisaalta leijailen pilvissä. Minä rakastan Liisaa! On minulla nyt sen verran moraalia, etten muuten olisi parhaan ystäväni naiseen koskenut ellei tämä olisi tosirakkautta. Miten helvetissä minä kerron Ramille? Vielä vaikeampaa on Liisalla, joka joutuu käymään joka viikko vankilassa, ettei Rami epäilisi mitään. En ymmärrä, miten Liisa voi katsoa Ramia silmiin! Onneksi tässä on vielä pari kuukautta armon aikaa. Siihen mennessä me kyllä keksimme jotakin. Pelottaa kyllä jo valmiiksi se hetki, kun Rami pääsee pois ja minun ei auta muu kuin kertoa totuus. Se on varmaa, että saan armottoman selkäsaunan. Mutta on tämä ollut sen arvoista!

 

28.10.1970 Keskiviikkona

Töiden teosta ei tahdo tulla oikein mitään. Ajattelen koko ajan vain Liisaa. Mutta onneksi hän lupasi tulla viimeistään perjantaina kylään!

 

23.12.1970 Keskiviikkona, Aatonaattona

Huomenna on jouluaatto. Rami-parka istuu joulunkin linnassa. Siellä on varmasti aika kolkko tunnelma. Minä lähetin hänelle muutaman isojen poikien lehden lukemiseksi. Toivottavasti paketti ehtii ajoissa perille. Ramin äitimuori tuli kylillä vastaan. Kovasti touhotti joulua. Oli kuulemma lähettänyt pojalleen Raamatun. Ei Rami ollut minulle mitään maininnut, että äiteensä on saanut vanhoilla päivillään herätyksen. Liekö niin tuore asia, ettei Ramikaan ole siitä vielä mitään kuullut.

 

24.12.1970 Torstaina, Jouluaattona

Vietän ensimmäistä kertaa jouluaattoa ihan issekseni. Aiemmin joulua on aina emännöinut joku ehtoinen emäntä. Ensin tietenkin äitimuori, sitten Oravan rouva, sitten olin intissä kiinni. Tuli vähän toilailtua, joten sain istua tuvassa koko joulun. Sen jälkeen olenkin viettänyt joka joulun eri naisen kanssa. Nyt olen kuitenkin ihan yksin, koska Liisa joutui lähtemään vanhempiensa luokse maalle. Hän tosin lupasi tulla jo huomenna. Onneksi kaupasta sai valmiiksi leikattuja kinkkuleikkeleitä. Laatikoiden virkaa hoitaa hyvin Jalostajan maksalaatikko.

Ramin vapautuminen painaa mieltä päivä päivältä yhä enemmän. Hirvittää ajatellakin, millaisen löylytyksen oikein saan!

 

11.1.1971 Maanantaina

Hävettää niin saatanasti. Eihän minusta ollut kertomaan Ramille mitään. Sysäsin vastuun Liisan kannettavaksi. Ajattelin ensin soittaa Ramille ja kertoa kaiken turvallisen välimatkan päästä puhelimessa, mutta eihän minulla ollut sisua edes siihen! Liisa-parka sai toimia viestinviejänä. En tiedä, mitä kaikkea hän kertoi Ramille, enkä haluakaan. Se nyt ainakin on varmaa, että Rami vihaa minua varmasti koko loppuelämänsä ajan.

 

26.1.1971 Sunnuntaina

Näimme tänään pitkästä aikaa Liisan kanssa. Olemme jutelleet vain puhelimessa sen jälkeen, kun Rami vapautui linnasta. Liisan mielestä oli hyvä pitää vähän taukoa. Minä tietenkin olen ollut ihan aivan masentunut koko tämän ajan, pelännyt, että se tauko ei lopu koskaan. Mutta tänään, kun Liisa tuli, tuntui siltä, että kaikki on sittenkin hyvin. Vietimme yhdessä mahtavan päivän. Nyt olen tosi onnellinen! Ramin tilanne tietysti kaivertaa mieltä. Kannan siitä syyllisyyttä varmasti lopun ikääni.

 

5.2.1971 Perjantaina illalla

Rami soitti minulle äsken kaameassa kännissä. En käsittänyt sanaakaan koko keskustelusta.

Rami: ”Onneksi olkoon!”

Minä: ”?”

Rami: ”Kai sentään pyydätte minua lapsen kummiksi?”

Minä: ”?”

 

5.2.1971 Perjantaina yöllä

Ei jumalauta! Liisa on raskaana! Kun soitin hänelle ja kerroin Ramin mystisestä soitosta, hän pillahti lohduttomaan itkuun ja tunnusti. Ei kuulemma uskaltanut kertoa minulle aiemmin, koska pelkäsi, että lähtisin lätkimään. Millaisena sikana Liisa minua oikein pitää? Että muka jättäisin Ramin sellaiseen pulaan, että hän joutuisi viemään Liisan vihille? Enkö minä muka ole jo loukannut Ramia aivan riittävästi? Eniten minua sapettaa se, että Liisa kertoi asiasta Ramille jo viikkoja sitten, kuulemma heti kun Rami pääsi linnasta, mutta minua on pidetty pimennossa. Ei ihme, että Rami luopui Liisasta niin helpolla.

 

10.2.1971 Keskiviikkona

Kävin tänään töiden jälkeen ostamassa Irwinin uuden kasetin. En ehtinyt kuunnella edes ensimmäistä kappaletta loppuun, kun nauha katkesi. Yritin teipata sitä, mutta nauha katkesi heti uudestaan. Puhdistin nauhurin pumpulipuikoilla ja sen jälkeen se on taas toiminut moitteettomasti. Harmittaa silti vietävästi, se oli kallis kasetti.

Liisakin tykkää Irwinistä, vaikka tuntuu siltä, ettei hän yleensä ymmärrä musiikin päälle ollenkaan. Oli puhetta, että seuraavan kerran, kun Irwin tulee keikalle tänne, menisimme katsomaan häntä. Olen minä hänet kerran aiemminkin nähnyt, tosin vain baaritiskillä. Teki mieli mennä pyytämään nimikirjoitusta, mutten sitten kehdannut. Irwin on hieno mies!

 

19.2.1971 Perjantaina

Törmäsin tänään baarissa Ramiin. Säikähdin oikein tosissani, kun huomasin hänen istuvan kantapöydässään. Olin ajatellut piipahtaa ihan pikapikaa oluella. Järkeilin, ettei Rami olisi vielä päässyt töistä, koska hänellä on tapana painaa niin pitkää päivää. Toisaalta funtsin, että olisi ihme, jos hänellä edes enää olisi töitä linnareissun takia. Olin jo kääntyä kannoillani ja paeta paikalta, mutta Rami viittilöikin minua viereensä istumaan. Eihän minun auttanut muu kuin totella. Minua hävetti niin, etten pystynyt katsomaan Ramia silmiin. Pelkäsin, että hän tappaa minut. Istuimme siinä tovin jos toisenkin synkän hiljaisuuden vallitessa. Lopulta sain änkytettyä yhden sanan: ”Anteeksi”. Rami naurahti ja oli taas hetken vaiti. Sitten hän pudotti varsinaisen pommin. Hän oli kuulemma ollut aikeissa jättää Liisan jo ennen kuin joutui vankilaan! Minä olin kuulemma tehnyt hänelle ison palveluksen. Hän oli tehnyt eroa mielessään koko sen ajan, kun oli lusinut linnassa, mutta ei vain ollut saanut sanottua Liisalle mitään aikeistaan. Kuuntelin Ramia hölmistyneenä. En osannut sanoa mitään. Rami rikkoi hiljaisuuden: ”Tilaahan mulle tuoppi. Taidat olla kuitenkin sen velkaa.”

 

20.2.1971 Lauantaina

Vietin unettoman yön miettien Ramin ja minun eilistä kohtaamista. Jokin ei täsmää. Rami salaa minulta jotakin. Pyörin levottomana ympäri pähkäilen pähkäilemistäni. Olin vähällä torkahtaa, kun sain oivalluksen: Rami rakastaa yhä Liisaa. Sen takia hän haluaa yhä olla ystäväni. Suojellakseen Liisaa minulta. Varmistaakseen, etten tee Liisalle mitään pahaa. Niin sen on oltava!

 

21.2.1971 Sunnuntaina

Liisa oli tänään kylässä ja me juttelimme Ramista. Hän vakuutti minulle taas, että heidän juttunsa on täysin selvitetty ja että heidän välillään ei ole enää mitään. Minulla on vähän vaikeuksia uskoa, mutta toisaalta pakkohan se on. Muijahan on raskaana mulle.

 

21.3.1971 Sunnuntaina

Muutimme viikonloppuna Liisan kanssa saman katon alle. Löysimme ihan täydellisen kaksion vanhasta hirsitalosta. Asunnossa on jopa pieni kylpyamme! Rami oli auttamassa kamojen kantamisessa ja varsinkin tietysti talkoo-oluiden nauttimisessa. Muutto sujui tosi hyvin.

 

10.4.1971 Lauantaina

On se helvetti niin, että kun akka tulee taloon, niin heti katoaa mieheltä määräysvalta!

 

16.5.1971 Sunnuntaina

Kävimme eilen Liisan kanssa Ramin luona saunomassa. Ramilla on uusi nainen, Pirjo. Liisa ja Pirjo tulivat ihmeen hyvin juttuun. Ei taida Pirjo tietää mitään Liisan ja Ramin yhteisestä menneisyydestä ja parempi niin. Tuskinpa ainakaan ilahtuisi, jos kuulisi. Ilta sujui muutenkin mukavasti. Kerrankin ”yksi saunakalja” jäi tosiaan siihen yhteen, vaikka Rami kuinka tarjosi lisää. Liisahan on sitä mieltä, että minä en hallitse juomistani. Tekisi mieli sanoa hänelle, ettei hän hallitse syömistään. Ei ne kaikki kilot voi raskaudesta johtua! Liisa hyrisi tyytyväisyydestä, kun join kerrankin ”sivistyneesti”. Suostui jopa seksiin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

 

23.5.1971 Sunnuntaina

Liisan sisko tuli käymään ja toi tullessaan Fortuna-pelin. Täällä on jo nurkat vääränään lasten leluja, vaikka mukulan syntymiseen on vielä pari kuukautta. Siitähän se Liisa saikin oivan tekosyyn valittaa minun romppeistani. Kössimailat vievät kuulemma turhaan tilaa, joten niistä olisi syytä hankkiutua eroon. Lapsi voi kuulemma vaikka satuttaa itsensä semmoisella huitoessaan. Minulla paloi pinna ja tokaisin Liisalle, että minä lähden sitten mailoineni pois, jos minua ei kaivata. Liisa parahti aivan säälittävään itkuun ja sanoi, ettei häntä saa pelotella, ties vaikka tulisi keskenmeno. Sen jälkeen alkoikin mykkäkoulu.

 

28.5.1971 Perjantaina

Tänään ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Lottokin unohtui täyttää. Pitää yrittää muistaa tehdä se ensi viikolla. Kanarian-reissu tulisi tarpeeseen, mutta mistä rahat? Liisa voisi tietysti yrittää lainata anopilta. Heh, sen päivän kun näkisi, että ämmä antaisi meille rahaa! Hänhän pyytää aina meitä osallistumaan kauppalaskuunkin, vaikka olisimme hänen luonaan vain päiväseltään käymässä. Lieneekö koko maailmassa toista yhtä pihiä muoria? Taitaa jäädä koko loma pelkäksi haaveeksi. Päästäisivätköhän ne edes raskaana olevaa naista lentokoneeseen?

 

9.6.1971 Keskiviikkona

Ramaisee niin maan perusteellisesti, etten jaksa raapustaa kuin muutaman rivin. Töissä oli harvinaisen paskamainen päivä. Onneksi pitää kitkuttaa enää pari viikkoa ja sitten alkaa loma.

 

11.6.1971 Perjantaina. Bussissa matkalla Raumalta Hämeenlinnaan

Olin eilen uskoton Liisalle. Minä joka olen pitänyt uskollisuutta kunnia-asianani. Ei siksi, etten olisi halunnut pettää Liisaa. Tuskin olen mitään muuta ajatellutkaan hänen raskautensa aikana! Eikä siksi, ettei minulla olisi ollut siihen aiemmin tilaisuutta. Tuntuu siltä, ettei minulla ole koskaan aiemmin ollut niin montaa tilaisuutta kuin Liisan raskauden aikana. Helmaa on tyrkyllä joka paikassa. Aivan kuin naiset tarjoaisivat minua itselleen kiusallaan, kun saavat tietää, että olen naimisissa. Eikä siksi, että se olisi moraalini vastaista. Olen pettänyt jokaista naistani ennen Liisaa. Pettänyt ja jättänyt. Pettänyt ja nauttinut siitä. Ei mistään näistä syistä. Vaan siksi, etten voi pettää Ramia. Sen vannoin itselleni, kun petin Ramin luottamuksen ja vein häneltä Liisan. Edes sen verran olen Ramille velkaa.

Mutta eilen en pystynyt vastustamaan. Tuntuu siltä kuin olisin löytänyt sielunveljen. Niin, sielunveljen, ei -siskon. Kyllähän minä olen ennenkin naisia rakastanut. Ja rakastanhan minä Liisaakin. Mutta eilen Tiinan kanssa tuntui siltä kuin olisin tullut kotiin. Edes yhden yön ajaksi. Kerroin hänelle koko surkean jutun: miten Rami joutui vankilaan, miten minä ja Liisa aloimme tapailla Ramin selän takana, miten Liisa tuli raskaaksi, miten en voinut muuta kuin viedä Liisan vihille. Ei sen takia, että olisin halunnut tehdä Liisasta kunniallisen naisen, vaan siksi, että halusin tehdä itsestäni kunniallisen miehen Ramin silmissä. Etten jättäisi Liisaa pulaan. Ettei Rami joutuisi pelastamaan Liisaa siitä pulasta. Eikä Tiina tuominnut minua. Katsoi vain minua hohtavan vihreillä silmillään ja kuunteli. Ja minä join ja join ja kerroin lisää: Oravista ja äidistä ja isästä ja siitä, ettei minusta ole mihinkään ja etten onnistu koskaan missään ja että tuhoan kaiken, mihin kosken. Ja kun olin kertonut kaiken, minulle oli sellainen olo kuin kaikki syntini olisi anteeksi annettu. Ei niin, että Jumala olisi niitä nähnyt tai kuullut ja antanut synninpäästön, vaan niin kuin voisin viimein antaa itselleni anteeksi. Ja sitten Tiina tarttui minun käteeni ja johdatti minut hissiin ja sieltä huoneeseensa ja suoraan sänkyynsä. Hän riisui minut ja sen jälkeen itsensä enkä minä voinut sanoa vastaan. Niin kuin olisin ollut sen hänelle velkaa siitä hyvästä, että hän kuunteli minua.

 

11.6.1971 Perjantaina yöllä Hämeenlinnassa

Minä en aikonut kertoa Liisalle mitään. Enhän minä hölmö ole. Tiesin kyllä, mitä siitä seuraisi. Mutta eipä minun tarvinnutkaan kertoa. Liisa arvasi kaiken heti, kun näki naamani. Yksi katse ja hän luki minua kuin avointa kirjaa. Ja seuraukset olivat juuri sellaiset kuin aavistinkin. Hän ryntäsi heti puhelimeen ja soitti Ramille. Itki ja marisi ja vonkui, kunnes Rami lopulta kyllästyi kuuntelemaan sitä ja pyysi minut puhelimeen:

”Sinä et tapaa sitä huoraa enää koskaan.”

”Selvä.”

Minun oli turha yrittää selittää sen enempää Ramille kuin Liisallekaan, ettei minulla ollut aikomustakaan tavata Tiinaa toistamiseen. Ja kaikki se hyvä olo ja helpotus, joka minut oli eilissiltana vallannut Tiinalle puhuttuani, oli tiessään. Tiedän, että Rami ei anna minulle koskaan anteeksi, vaikka muuta väittäisi.

 

18.6.1971 Perjantaina

En ole viitsinyt viime päivinä kirjoittaa mitään. Liisa on tehnyt elämästäni yhtä helvettiä. Ensin hän piti pari päivää mykkäkoulua, sitten alkoi helvetillinen nalkutus. Kuulostan varmaan ihan hullulta, mutta olen jopa alkanut epäillä, että Liisa nauttii tilanteesta, niin innoissaan hän on marttyyrin roolistaan. Mikä vielä hullumpaa, ymmärrän häntä mainiosti. Parempi marttyyri kuin huora. Siltähän Liisasta on täytynyt tuntua, kun hän petti Ramia.

 

19.6.1971 Lauantaina

Ei saatana! Nyt se Liisa teki viimeisen temppunsa: se kutsui anopin meille viikonlopun viettoon! Olen aina inhonnut sitä tekopyhää huuhkajaa. Ämmä kyttää minua niin myrkyllisesti, ettei minulla ole epäilystäkään siitä, että Liisa on kertonut hänelle kaiken. Liisa ilmeisesti kyllästyi nalkuttamiseen ja pitää taas mykkäkoulua. Marttyyrin elkeet ovat tosin yhä käytössä. Tänään kun istuimme kolmestaan olohuoneessa ja katsoimme uutisia, Liisa vilkaisi aina välillä minuun ja sitten äitiinsä ja huokaili raskaasti. Minun on päästävä täältä pois tai vedän jompaakumpaa turpaan, vaikka olen aina vannonut, etten lyö naista.

 

21.6.1971 Maanantaina

Rami pelasti minut jälleen kerran pulasta. Olin jo aivan varma, etten kuulisi hänestä enää koskaan, mutta hänpä soittikin minulle lauantai-iltana muina miehinä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut ja ehdotti mökkireissua. Vanha kunnon Rami! Vartin päästä sanoin Liisalle ja anopinkääkälle morjens ja hyppäsin Ramin kyytiin. Ehdimme juuri parahiksi Alkoon varttia ennen sulkemisaikaa. Lastasimme peräkonttiin kassin kilisevää. Rami oli pakannut kylmälaukun täyteen HK:n sinistä ja sinappia ja koristipa laukkua vielä jokunen olutpullokin. Täytyy tunnustaa, että minua hieman pelotti kohdata Rami ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun petin häntä. Aivan kuin Rami olisi arvannut ajatukseni, sillä heti kuin istahdin hänen viereensä autoon ja avasin suuni pyytääkseni anteeksi, Rami huitasi kädellään vähättelevästi ja tokaisi ramimaiseen tapaansa: ”Paskat siitä!” En voi kuin ihmetellä, miten minua kaikista maailman miehistä on siunattu sellaisella kaverilla! Minua, joka hänet kaikista vähiten ansaitsee.

 

22.6.1971 Tiistaina

Liisa on ollut hissun kissun sen jälkeen, kun palasin mökiltä. Nyt kun hänellä ei ole enää Ramia liittolaisenaan, hänen marttyyrin asemansa alkaa horjua. Tänään hän jopa naurahti jollakin vitsilleni. Ikuisena optimistina alan pikku hiljaa toivoa, että arki palaisi entisiin uomiinsa.

 

7.7.1971 Keskiviikkona, 23-vuotisynttäripäivänä, perkele!

Ei voi ihmisen elämä mennä näin! Juuri kun olin tuudittautunut maireaan illuusioon, että kaikki on entisellään ja elämä jatkuu, Tiina soitti minulle töihin ja onnitteli päivänsankaria. Luojan kiitos vastasin itse puhelimeen! Kun hän esitteli itsensä, minä parahdin: ”Mistä helvetistä sä sait mun numeron?” Niinhän minä rakastamiani ihmisiä puhuttelen. Tiina ei kuitenkaan ollut moksiskaan, sielunveljeni kun on. Olin kuulemma antanut numeron hänelle ihan itse, suorastaan kerjännyt häntä ottamaan sen. En voi väittää hänen valehtelevan. Siinä yössä on monia mustia aukkoja, joiden tapahtumista en muista mitään. Niin kuin sekin, käytimmekö kortonkia. Tiina on raskaana.

 

8.7.1971 Torstaina

Matkustan huomenna Raumalle. Uskottelin pomolle, että minun on parasta käydä morjestamassa haarakonttorin kavereita. Yritän suostutella Tiinan tekemään abortin. Hänellähän on jo sitä paitsi pieni tyttö, kahden lapsen yksinhuoltajan osa on turhan raskas.

 

9.7.1971 Perjantaina

Palasin juuri Raumalta. Menimme Liisan kanssa ristiin, sillä hän lähti viikonlopuksi sukulaisiin. Kieltäydyin kohteliaasti reissusta vedoten siihen, että joutuisin tekemään viikonloppuna kotona  työmatkan takia rästiin jääneitä hommia. Selitys meni täydestä Liisaan, johtuisiko siitä, ettei minulla ole aiemmin ollut tapana valehdella hänelle. Onneksi saan olla viikonlopun yli yksin ja miettiä asioita rauhassa.

 

12.7.1971 Maanantaina

Kaamea kankkunen! Rami paukahti käymään meillä perjantai-iltana juuri, kun raapustelin päiväkirjaan. Hän olikin päättänyt, että nyt juhlitaan synttäreitä miehissä! Peräkontista löytyi kori keppanaa ja takapenkiltä pullo tiukkaa viinaa. Hän ehdotti mökkireissua, mutta kun sai kuulla, että Liisa on sukuloimassa, jäimme ottamaan kuppia meille. Rami ryömi kotiinsa vasta eilen illalla. Lada jäi meidän pihalle, ei ollut poika ajokunnossa, ei. Kreivin aikaan, sillä vartin päästä Liisa palasi tätinsä luota. Liisan ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän tajusi, että koko viikonloppuni oli vilahtanut ryypiskellessä! Saa nähdä, kuinka kauan mykkäkoulua tällä kertaa kestää.

 

13.7.1971 Tiistaina

Onneksi tänään on ollut vähän rauhallisempi päivä ja minulla on ollut viimein aikaa selvitellä ajatuksiani. Tiinalla ei siis ole aikomustakaan tehdä aborttia, on kuulemma aina halunnut toisenkin lapsen. Minä sanoin suoraan, etten muuta haluaisikaan kuin perustaa perheen hänen kanssaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi Liisaa. Kyse on siitä, että rakastan Tiinaa enemmän. Kun aloin olla Liisan kanssa, ajattelin romanttisesti löytäneeni sen oikean. En kai minä turhan takia olisi sellaista temppua tehnyt Ramille! Mutta taisinpa olla väärässä. Paskamainen tuuri! Tiina on se oikea, mutta löysin hänet liian myöhään. Nyt ei auta marmattaa, kun paskat on jo housussa.

 

7.8.1971 Lauantaina

Minä olen nyt isä. Todella hämmentynyt olo. Liisa alkoi illalla valittaa supistuksia. Sitten tulivatkin lapsivedet. Hypättiin kärryyn ja kuskasin hänet sairaalaan. Liisa kärrättiin kiireesti osastolle ja minä jäin käytävään pyörimään. Puolen tunnin päästä kätilö kävi sanomassa minulle, että minun olisi turha jäädä odottelemaan, sillä synnytys voisi kestää yli kymmenen tuntia. Ajoin Ramin luokse ja suuntasimme baariin. Tulin kotiin vasta viiden maissa, menin nimittäin vielä Ramin luo juomaan tupaantuliaisista jääneitä kossujen pohjia pois. Kun viimein kömmin sänkyyn, muistin onneksi vääntää herätyskellon herättämään yhdeksältä. Tuntui siltä, etten edes ehtinyt ummistaa silmiäni, kun kello jo pärähti. Olo oli kaikkea muuta kuin virkeä, kun suuntasin laitokselle. Sairaanhoitaja mulkaisi minua todella pahasti, haisin varmaan aika tavalla vanhalle viinalle. Onnitteli sentään potran poikavauvan isää. Liisa tuntui olevan niin lääketokkurassa, ettei ymmärtänyt edes olla vihainen. Synnytys oli kuulemma kestänyt yhdeksän tuntia, ei olisi minusta ollut kyllä ponnistamaan tuollaista ukkoa sisuksistani! Vauva imi Liisan rintaa ahneesti kuin pieni porsas. Kovin oli pulska ja punainen. Olo on sanoinkuvaamaton. Eilen en vielä ollut isä, nyt olen. Olen päättänyt olla pojalleni oikea isä, sellainen, jota minulla ei itselläni koskaan ollut. Sellainen kuin herra Orava.

 

10.8.1971 Tiistaina

Liisa ja poika tulivat tänään kotiin. Pikkasen on pää pyörällä! Mihin vaavi nyt pannaan? Onneksi Liisan siskot ovat antaneet paljon vanhoja lasten vaatteita ja -tarvikkeita. Minä en niistä juuri perusta. Olen yrittänyt pysyä kaukana kakkavaipoista. Onkohan se ihan normaalia, että pikkumies paskoo vartin välein?

 

25.8.1971 Keskiviikkona

Olen ollut koko alkuviikon niin kovassa flunssassa, etten ole päässyt töihinkään. Johtuu varmasti siitä, että saan kuunnella kaiket yöt pennun rääkymistä. Sellainen valvominen ei voi olla hyväksi vastustuskyvylle. Rupesin oikein miettimään, milloin olen viimeksi ollut sairaslomalla. Siitä on jo vuosia! Minua ei kaatanut edes hongkongilainen, vaikka naapurin Pekkakin sai sen ja hän sentään oli aina terve kuin pukki.

 

26.8.1971 Torstaina

Sitkeä tämä lentsu. Tänään sentään olen jo voinut lueskella lehteä ja katsella vähän televisiota, sen mitä nyt olen mukulan itkulta voinut keskittyä. Vielä eilen olo oli niin voimaton, että sain hädin tuskin raapustettua pari riviä päiväkirjaan, kun minua jo alkoi huimata. Onneksi Liisa paapoo minua kuin pientä lasta. Kerrankin tarjoilu pelaa. Raukka pelkää niin kovasti sairauksia. Hänen isänsähän kuoli tuberkuloosiin, kun Liisa oli vasta viiden vanha.

 

27.8.1971 Keskiviikkona

Kävimme tänään kesäloman kunniaksi Liisan kanssa marjassa. Reissu jäi tosin aiottua lyhyemmäksi, sillä Liisaa puraisi käärme. Ei muuta kuin akka reppuselkään, kiireesti autoon ja talla pohjassa ensiapuun. Vasta kotona huomasimme, että marjavasut olivat unohtuneet metsään. Liisa vaatii minua hakemaan ne huomenna pois sieltä. Tuskinpa niissä on enää marjan marjaa jäljellä, lienevät karhut ja muut metsän asukit syöneet ne parempiin suihin.

 

13.9.1971 Maanantaina

Töissä pitää kiirettä. Laskelmat pitäisi saada valmiiksi jo keskiviikoksi, mutta en usko, että se onnistuu. Aikataulut eivät pidä. Olen aivan kuoleman väsynyt. En ole nukkunut varmasti yhtä ainutta kokonaista yötä sen jälkeen, kun Liisa ja natiainen palasivat synnytyslaitokselta.

 

22.11.1971 Maanantaina

Kävin tänään poliisiasemalla. Meille on tullut jo parin viikon ajan pilapuheluita. Aluksi ajattelin, että naapurin koltiaiset härnäävät, mutta sitten Liisa sanoi, että aina kun hän vastaa puhelimeen, sieltä kuuluu läähätystä. Perkeleen perverssi! Konstaapeli sanoi, ettei heillä ole mitään mahdollisuutta selvittää, kuka soittaja on. Hän neuvoi minua ottamaan puhelimen yöksi pois seinästä.

 

24.12.1971 Perjantaina. Jouluaattona

Ensimmäinen joulu perheellisenä. Tätäkö se on seuraavat 18 vuotta! Liisa ei suvainnut tarjoilla mulle kaljan kaljaa, vaan käski pysyä ajokunnossa koko helvetin pyhän. Onneksi Ramilta jäi verstaaseen kesällä vajaa jallupullo. Eihän tätä selvin päin kestä! Toisaalta kännissä selvän näytteleminen on hauskempaa kuin selvänä kännisen. Viisaus se on sekin.

 

2.3.1972 Torstaina

Tiina soitti minulle tänään töihin. Minusta on tullut toistamiseen isä. Tiina oli synnyttänyt eilen terveen poikavauvan. Nimikin on kuulemma jo päätetty: Timi. Minä innostuin heti kysymään pomolta, pääsisinkö käymään Raumalla heti huomenissa, mutta lupaa ei herunut. Ei auta kuin odottaa  viikonloppuun. Onneksi pomo lupasi, että voin viettää Raumalla pitkän viikonlopun, kunhan tulen tiistaina ”freesinä” konttorille.

 

5.3.1972 Sunnuntaina. Bussissa matkalla Raumalta Hämeenlinnaan

Olipas viikonloppu! Tiina joutuikin jäämään vielä viikonlopun yli sairaalaan, sillä keisarinleikkauksesta oli aiheutunut komplikaatioita. Minun ei auttanut kuin majailla hotellissa, sillä Tiinan äiti huushollasi hänen asunnossaan ja hoiti Tiinan pientä tyttöä. Tämä kaikki selvisi minulle vasta siinä vaiheessa, kun soitin Tiinalle sairaalaan Rauman linja-autoasemalta. En uskaltanut näyttää naamaani sairaalassa, koska pelkäsin törmääväni Tiinan äitiin. Minua vitutti niin, että meinasin hypätä heti bussiin ja hurauttaa takaisin Hämeenlinnaan. Valitettavasti en kuitenkaan voinut toteuttaa mielihaluani, olinhan luvannut pomolle tavata raumalaiset maanantaina. Täytyy ottaa reissu uusiksi ensi viikonloppuna. Pahoin pelkään, että Liisakin alkaa pian ihmetellä, miksi ravaan koko ajan Raumalla. Mutta pakkohan minun on saada nähdä oma poikani, edes vilaukselta!

 

6.8.1972 Sunnuntaina

Vietimme tänään Nikon yksivuotissynttäreitä. Liisan oli ilmeisesti pakko kutsua anoppi paikalle, vaikka minä yritin kaikkeni, että pitäisimme juhlat vain kaveriporukalla. Onneksi sain sentään ujutettua konjakkia kakkuun, niin että sitä pystyi sentään syömään. Liisan äiti tosin ihmetteli outoa sivumakua, mutta Liisa keksi jonkun hyvän tekosyyn. Meni mummoon täydestä kuin väärä raha!  Eihän sillä haahkalla varmaan enää makuaistikaan pelaa, joten ei ihme, jos vähän oudolta maistuu! Se oli kuitenkin kallista ja hyvää viunaa! Tuntui maistuvan Ramillekin. Rami toi Nikolle ison nallen lahjaksi.

 

23.8.1972 Keskiviikkona

Liisaan ja minun välit ovat katkeamaisillaan. Tilanne on tulenarka. Liisa tulkitsee kaiken mitä sanon – jonkun merkillisen vainoharhan vallassa – uhkaukseksi. Välillä hän yrittää kiristää minua uhkaamalla kertoa kaikesta Ramille. Onneksi voin luottaa siihen, että Rami kyllä näkee heti, miten sairas Liisa on, ja ymmärtää heti hänen vääristelevän asioita oman mielensä mukaisiksi. Hirvittää ajatellakin, miten Liisa varmasti pyrkii vielä kääntämään Nikonkin minua vastaan, kunhan mukula vielä tuosta varttuu ja alkaa ymmärtää jotakin maailmanmenosta! Anoppihan on vihannut minua alusta lähtien, joten ei ole mikään ihme, että hän uskoo jokaisen valheen, jonka Liisa minusta keksii.

 

2.9.1972 Lauantaina

Taisin tehdä jonkinlaisen ennätyksen: viivyin Raumalla kokonaista viisi tuntia! Reissu meni aivan persiilleen. Kun soitin perjantai-iltana Tiinan ovikelloa, oven avasikin hänen äitimuorinsa! Oli hilkulla, etten hilpaissut karkuun. Muori vaikutti kuitenkin sen verran hyväntuuliselta, että rohkaistuin astumaan peremmälle. Sisällä minua odotti kaamea näky. Kämppä oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Joka paikka oli täynnä rojua: likaisia astioita, vaatteita, leluja. Sain varoa askeleitani, etten olisi astunut jonkun tavaran päälle. Kumpikin lapsi huusi suoraa huutoa. Tiina yritti epätoivon vimmalla imettää itkevää poikaa; muori yritti tyynnytellä tyttöä. Kun Tiina huomasi minut, hänen ilmeensä kirkastui. Hän tyrkkäsi rääkyvän vauvan minun syliini ja säntäsi kauppaan ennen kuin ehdin sanoa vastaan. Minä jäin nalkkiin muorin ja hysteeristen kakaroiden kanssa! Edessä oli elämäni pisin puolituntinen. Lapset huusivat huutamistaan teimmepä me muorin kanssa millaisia temppuja hyvänsä. Lopulta alkoi hyväntuuliselta vaikuttaneen muorinkin mieli mustua. Vika olikin kuulemma minussa! Tiinan edesmennyt aviomies, tytön isä, olisi kuulemma saanut vaikka millaisen vekaralauman hiljentymään. Minusta sen sijaan ei ollut mihinkään. Tiina oli tehnyt elämänsä virheen hankkiessaan lapsen kaltaiseni rentun kanssa. Kun olin aikani kuunnellut muorin solvauksia, päätin lähteä nostelemaan. Sain odottaa Hämeenlinnaan menevää bussia melkein neljä tuntia. Vasta kun bussi kurvasi Hämeenlinnan linja-autoasemalle, muistin, että olin luvannut pomolle tavata raumalaiset maanantaina. Päätin turvautua pieneen valkoiseen valheeseen ja sanoa pomolle, että raumalaiset olivat peruneet tapaamisen. Onneksi minun ei tarvitse selitellä Liisalle mitään. Hän ja Niko ovat anoppilassa ja tulevat kotiin vasta keskiviikkona.

 

4.9.1972 Maanantaina

Tiina soitti minulle töihin. Hän pyysi minulta anteeksi. Äitimuori oli kuulemma tuppautunut hänen luokseen viikonlopuksi lupaa kysymättä, eikä Tiina ollut tietenkään hennonut häätää omaa äitiään.

Tiina lupasi hyvittää kaiken ensi viikonloppuna. Hän vie tytön äidilleen hoitoon, niin että saamme olla vauvan kanssa kolmestaan. Ei kai minun auta muu kuin lähteä taas viikonlopuksi Raumalle.

 

6.9.1972 Keskiviikkona

Nukuin pommiin. En ole koskaan ennen myöhästynyt töistä, mutta kertahan se on tunnetusti ensimmäinenkin. Pomon ilme oli totisesti näkemisen arvoinen, kun yritin livahtaa hänen ohitseen huoneeseeni. No, eipähän tuo kuitenkaan vaivautunut sanomaan mitään, pyöritteli vain päätään paheksuvasti.

 

7.9.1972 Torstaina

Löysin tänään maasta viiden markan setelin. Ostin sillä Liisalle kukkakimpun. Akkaparka oli muutamasta hapsottavasta korresta niin mielissään, että hyrisi tyytyväisyyttään. Teki mieli tempaista ämmää kuonoon. Selväksi tuli, että olen maailman huonoin aviomies. Ei ole tässä talossa liiemmin kukkia vaasissa näkynyt.  Kun Liisa meni nukkumaan, kusin maljakkoon. Saa nähdä, kuinka kauan kukat kestävät kuihtumatta.

 

10.9.1972 Sunnuntaina matkalla Raumalta Hämeenlinnaan

Tiina on minun elämäni nainen! Kunpa keksisin jonkin keinon päästä Liisasta eroon. Äsken kun heitimme hyvästit bussiasemalla, minulle tuli niin epätoivoinen olo, että kyyneleet kihosivat silmiini. Tuntuu niin epäreilulta, että saan viettää vain muutaman varastetun hetken hänen kanssaan ja sitten joudun taas palaamaan Liisan komentoon.

 

2.3.1973 Perjantaina

Olen täynnä vihaa. Minä olen pelkkä statisti omassa elämässäni. Sätkynukke, jota naiset raastavat eri suuntiin. Kolme itkevää mukulaa ja kaksi hysteeristä ämmää riesanani. Jos saisin edes yhden hetken olla yksin ja selvittää ajatuksiani! Liisan jatkuva nalkutus ajaa minut hulluuteen. Puhuminen ei enää auta, ei ole auttanut enää pitkään aikaan. Tekisi mieleni takoa järkeä sen akan kalloon. Ne jotka sanovat, etteivät lyö naista, eivät ole tavanneet Liisaa.

 

3.3.1973 Lauantaina

Selasin tänään tätä päiväkirjaa ja tajusin, etten enää tunne ketään näillä sivuilla esiintyvistä henkilöistä. En Liisaa, en Tiinaa enkä varsinkaan itseäni. Liisa on vain varjo entisestään. Katkeruuden ja katumuksen jäytämä haamu. Tiinassa on sentään vielä jotakin samaa, jokunen hippunen entisestä jäljellä. Satunnainen hymynkare, nopeasti katoava naurunpilkahdus. Mutta minusta ei ole jäljellä enää mitään. Kun katson peiliin, en näe siellä mitään. Silmäni ovat tyhjät kuin minulla ei olisi enää sielua. Millään ei ole mitään merkitystä. Kuitenkin jatkamme tätä samaa näytelmää, jota elämäksikin kutsutaan. Minun on tehtävä jotakin. Tämä ei voi jatkua näin.

 

9.4.1973 Maanantaina

Sain tänään potkut. Heti kun pomo astui huoneeseeni tänä aamuna, arvasin, mistä oli kyse. Sen vain näki äijän naamasta. Olin tavallaan jo osannut odottaakin potkuja. Minähän olen niin helvetin sekaisin, ettei mistään tule enää mitään, ei ole tullut enää pitkään aikaan. Pomo sanoi, että oli yrittänyt katsoa minun touhujani jo pitkään sormiensa läpi, mutta minä olin tehnyt siitä hyvin vaikeaa. Raumalaisetkin ovat kuulemma jo saaneet minusta tarpeekseen. Pomo oli kuulemma miettinyt asiaa koko viikonlopun ja päättänyt lopulta antaa minulle vielä yhden tilaisuuden. Mutta kun hän oli nähnyt aamulla humalaisen naamani, hän oli muuttanut mielensä. Jokainenhan tulee joskus maistissa töihin, mutta ei nyt sentään joka helvetin päivä. Mullahan on ollut putki päällä jo useamman viikon. En vain saa korkkia kiinni. En voi kertoa potkuista kenellekään, en edes Ramille. Se on niin työhullu, ettei ikinä ymmärtäisi, miten olen voinut sössiä asiani näin pahasti.

 

18.4.1973 Keskiviikkona

Minun on pakko erota Liisasta. En ikinä anna sille sitä tyydytystä, että se saisi tietää minun olevan työtön. Lähdin tänäänkin ihan normaaliin aikaan aamulla kotoa ja ajelin koko päivän päämäärättömästi ympäriinsä. Samalla kaavalla on kulunut jo pari viikkoa. En voi kuitenkaan teeskennellä loputtomiin. Otan akasta eron, niin voin rauhassa keskittyä siihen, missä olen hyvä: ryyppäämiseen. Juon itseni hengiltä. Sekin on parempi kuin se häpeä, että kaikki saisivat tietää, että epäonnistuin näin surkeasti.

 

4.5.1973 Perjantaina

Potkuissa on sentään yksi hyvä puoli: nyt voin matkustaa Raumalle niin usein kuin haluan! Liisalla ei ole asiaan mitään nokan koputtamista, minkäs minä sille mahdan, jos pomo antaa komennuksen matkatöihin. Soitin jo tänään Tiinalle ja ehdotin, että viettäisin koko ensi viikon siellä. Tiina oli aivan onnensa kukkuloilla!

 

13.5.1973 Sunnuntaina Raumalla vietetyn viikon jälkeen matkalla takaisin Hämeenlinnaan

En olisi millään halunnut nousta tähän bussiin. Kohtalottarella mahtoi olla hauskaa, kun se jakoi minulle tällaiset kortit! Kukaan nainen ei ole koskaan tehnyt minua niin onnelliseksi kuin Tiina. Ja silti minä jouduin taas jättämään hänet ja matkustamaan takaisin Hämeenlinnaan kärisemään kiirastulessa, jota avioliitoksikin kutsutaan.

 

5.6.1973 Tiistaina

Keksin tänään ihan uuden huvin. Seurasin koko päivän Liisaa ja Nikoa. Lähdin aamulla ihan normaalisti liikenteeseen, mutta kun olin ajanut pahimman aamuruuhkan sekaan, käännyinkin takaisin. Jätin auton muutaman sadan metrin päähän talosta puiden varjoon piiloon ja hipsin kotiin. Aluksi kyttäsin Liisaa ikkunasta, kun se imetti Nikoa. Kun he lähtivät käymään kaupassa, minä seurasin varjona perässä. Onnistuin pitämään heihin sen verran välimatkaa, ettei Liisa huomannut mitään. Kaupan jälkeen oli vuorossa puisto. Seurasin kulman takaa, kun Liisa juorusi muiden akkojen kanssa puistonpenkillä, sillä aikaa kun Niko ja muut natiaiset möyrivät hiekkalaatikossa. Päivä kului huomattavasti nopeammin kuin ajellessa. Huomenna uusiksi!

 

8.6.1973 Perjantaina

Minusta tuntuu siltä, että tunnen Liisan nyt paljon paremmin kuin aikaisemmin. Minulla ei ollut oikeastaan aiemmin harmainta aavistusta siitä, mitä hän oikein puuhaili päivät pitkät, sillä aikaa kun minä raadoin töissä. No nyt totisesti tiedän! Päivät seuraavat toisiaan, eikä mikään koskaan muutu. Joka helvetin päivä on kopio edellisestä: kauppaan, puistoon ja kotiin. En kestä tätä rutiinia enää päivääkään! Liisa sen sijaan vaikuttaa onnelliselta. Hänen elämässään on vain yksi huolenaihe: minä. Heti kun palaan illalla kotiin ”töistä” hänen kasvoilleen laskeutuu varjo.

 

20.6.1973 Keskiviikkona

Niko sanoi tänään ensimmäisen sanansa! Liisan mielestä se oli ”äiti”, minun mielestä se oli ”ämmä”. Taitaa tulla poika minuun, kun heti haukkuu äitiään!

 

28.8.1973 Torstaina

En tunne Liisaa kohtaan enää mitään. En edes vihaa. Kun katson häntä, minusta tuntuu, ettei häntä ole edes olemassa. Ja mikä on hänen rikoksensa? Se tietysti, että hän erehtyi rakastumaan minuun. Siitä häntä on totisesti rangaistu.

 

9.9.1973 Sunnuntaina

Niko seuraa minua nykyisin kuin hai laivaa. Minä olen hänelle koko maailman keskipiste, Liisakin taitaa jäädä toiseksi. Poika on fiksu kuin mikä! Minua säälittää ajatella, millaiseen avioliittoon ressukka on syntynyt. Liisa yrittää aina sovinnon hetkellä lohduttaa minua, ettei poika ymmärrä meidän riitojamme, mutta minä olen aivan varman, että jonkinlaisen jäljen ne häneen jättävät.

 

22.9.1973 Lauantaina

Poika oli taas tänään vauhdissa: hän oli päässyt käsiksi Liisan kullanarvoisiin akkainlehtiin ja repinyt ne riekaleiksi. Liisa aivan kiehui raivosta, mutta minulla oli hauskaa! Nikon tempaukset ovat sitä luokkaa, että hänestä voi vielä jonakin päivänä tulla Speden veroinen koomikko.

 

10.11.1973 Lauantaina

Tajusin tänään, että olen elänyt jo kaksi vuotta valheessa. Niin, valettahan tämä on, koko minun elämäni. Liisa ei tiedä eikä tunnu edes osaavan epäillä mitään. Rami tietää jotakin, mutta ei koko totuutta. Tiina tietää eniten, mutta hänetkin olen säästänyt raadollisimmilta ajatuksiltani. Olen niin väsynyt tähän leikkiin, etten tiedä, kuinka kauan enää jaksan. Luulisi, että kahdessa vuodessa tähän touhuun ehtisi turtua, mutta ei! Pelkään yhä lipsauttavani Liisalle jotakin sellaista, joka herättäisi hänen epäilyksensä. Tiinankin seurassa saan olla varuillani. Jos hän saisi tietää, miten huonosti kohtelen Liisaa, hän jättäisi minut silkkaa solidaarisuuttaan Liisaa kohtaan. Eilen kun istuimme Ramin kanssa baarissa, kuulin kun kaksi nuorta miestä keskusteli. Kumpikin oli sitä mieltä, että heistä riittäisi kahdellekin naiselle. En mahtanut mitään itselleni, vaan purskahdin katkeraan nauruun. Sama fantasia lienee jokaisella nuorella miehellä. Pitää varoa, mitä toivoo, koska toiveet voivat joskus toteutua.

 

2.12.1973 Sunnuntaina

Niko pelasti minut taas tänään tapansa mukaan synkkyyden alhosta. Hän on kehittänyt aivan oman koomisen rutiininsa ruokailun piristykseksi. Kun Liisa on saanut kaadettua mehun Nikon mukiin, Niko kaataa mehun päähänsä. Minua naurattaa joka kerta! Liisa tosin ei ymmärrä moisen huumorin päälle, vaan syyttää minua siitä, että yllytän poikaa toistamaan tempun kerta toisensa jälkeen nauramalla sille. Mutta minkäs minä sillä mahdan, kun se on niin pirun hauskaa! Nikon ilme on näkemisen arvoinen, kun hän huomaa, että isäukkoa naurattaa. Silloin hänenkin naamansa alkaa loistaa kuin Naantalin aurinko.

 

8.12.1973 Lauantaina

En voi uskoa tätä todeksi! Tiinakaan ei enää ymmärrä minua! Pakenin Liisaa ja Nikoa viikonlopuksi Tiinan luokse, mutta turhaan! Aikomukseni oli viettää Raumalla koko viikonloppu, mutta hyppäsinkin Hämeenlinnan bussiin jo tänä aamuna. Tiinalla tuntuu riittävän vaatimuksia yhtä paljon kuin Liisalla. Minun pitäisi kuulemma nähdä Timiä useammin, minun pitäisi antaa Tiinalle enemmän rahaa Timin vaatteisiin… lista on loputon. En kestänyt kuunnella Tiinan raakkumista, vaan vedin pääni täyteen. Sammuin jo ennen kympinuutisia. Heräsin aamuyöllä ja huomasin viettäneeni yöni nojatuolissa olohuoneessa. Keräsin kamani ja painuin linja-autoasemalle. En jättänyt mitään viestiä jälkeeni.

 

9.12.1973 Sunnuntaina

Minulla on omituinen ennakkoaavistus. Rouva Oravahan näki aina enneunia ja vaikka Oravan isäntä suhtautui hänen kotkotuksiinsa yleensä hieman ivallisesti, hänkin uskoi enneunissa olevan perää. Minä en kuitenkaan ole koskaan nähnyt enneunta. Siitä huolimatta minulla on omituinen tunne, etten tapaa Tiinaa ja Timiä enää koskaan. Olen aivan varma asiasta. Kun aavistus valtasi mieleni, minut täytti levollisuus. Nyt voin keskittyä täysillä tähän yhteen elämään, joka minulla vielä on jäljellä.

 

24.12.1973 Maanantaina (Jouluaattona)

Joulu se taas tulla vierähti tähänkin torppaan. Liisa ei jaksanut kauaa katsoa minun kännistä naamaani, vaan lähti anopin luokse ja vei Nikon mennessään. Pyysi soittamaan, kun olen selvin päin. Tulevat kuulemma vasta sitten takaisin. Onneksi hän jätti sentään ruoat tänne. Saanpahan syödä kolmen edestä!

 

16.1.1974 Keskiviikkona

Niko löysi tänään tutkimusmatkoillaan kylpyhuoneesta ammeen alta minun kätköni. Olen kerännyt  jo vuoden päivät kaikki naamasta ajamani partakarvat vanhaan peltirasiaan. Niko oli päättänyt levittää ne keittiön lattialle, sillä aikaa kun Liisa juorusi puhelimessa. Siinä riitti pokassa pitämistä, kun Niko nosteli niitä lattialta omalle naamalleen ja huuteli ”palta, palta!” Liisahan sai tietysti raivokohtauksen ja syytti minua siitä, että Niko olisi voinut vaikka tukehtua karvoihini. Tokaisin hänelle, että voisi hänkin joskus ajella oman partansa! Lupasin kyllä siivota sotkun ja viedä karvat pois. En todellakaan aio heittää niitä roskiin! Järjestän ne vielä joku kaunis päivä vitriiniin esille, kunhan niitä vain on kertynyt tarpeeksi. Siinä on taidetta kerrakseen! Ei mennyt Oravan perheen opit hukkaan.

 

1.3.1974 Perjantaina

Aamulla Liisa paljasti tienneensä koko ajan, että minulla ei ole enää töitä. Ei vain ollut halunnut kertoa tietävänsä, koska ajatteli minun kuitenkin pian kertovan itse.  Johan sitä kestikin melkein vuoden päivät! Olenkin kolunnut lähibaarit jo aika perusteellisesti. Päätin jäädä ihan perjantain kunniaksi kotiin koko päiväksi.

 

11.3.1974 Maanantaina

Eihän tätä arkea kukaan jaksa neljän seinän sisällä! Minun on pakko keksiä jotakin, että voin poistua päivän ajaksi johonkin, missä ei tarvitse kuunnella naisen huutoa ja lapsen kiljumista.

 

17.3.1974 Sunnuntaina

Päätin viime torstaina lähteä Ramin luokse istumaan vähän iltaa. Ilta venyi toiseksi ja kolmanneksi ja…  Vasta tänään kömmin aamuyöstä takaisin kotiin, kun Rami löysi baarista itselleen uuden naisen ja jätti minut pihalle. Siellä minä vaelsin hangessa  ja oikaisin vielä järven jään poikki kotiin. Teki mieli jäädä jäälle makaamaan ja tähtitaivasta ihailemaan, mutta hetkeä ennen kuin sammuin tajusin sentään onneksi jatkaa matkaa kotiin. Yöllä olin vissiin sen verran sekaisin, että en tajunnut siinä saappaat jalassa sänkyyn kaatuessani edes tarkistaa, olivatko Liisa ja Niko kotona. Aamulla totuus paljastui: pöydältä löytyi lappu, jossa Liisa kertoi heidän lähteneen anopin luokse toistaiseksi. Pyysi ottamaan yhteyttä, kun olen selvittänyt pääni ja ryhdistäytynyt. Voi perkele, minkä teki!

 

20.4.1974 Lauantaina

Rami tuli taas käymään viinaksien kanssa. Yritti houkutella mukaansa baariin. Siellä oli kuulemma Irwin akustisella keikalla. Näin kyllä heti hänestä, että nyt on kaikki pelissä ja valehdellaan, minkä jaksetaan. En innostunut. Rami jätti kuitenkin viinakset sohvalle lähtiessään. Enhän minä malttanut olla juomatta niitä! Tulipa vedettyä kunnon kalsarikännit yksinään.

 

29.4.1974 Maanantaina

Tajusin tänään laskeneeni päiviä Liisan ja Nikon  lähdöstä napanöyhdän avulla. Kuin huomaamatta olen joka ilta nyppäissyt nöyhdän navastani ja asettanut sen vessan peilitasolle. Huomenna heidän lähdöstään tulee näköjään jo 50 päivää!

 

1.5.1974 Keskiviikkona

Päätin vapun kunniaksi vähän siivota täällä. Ekaa kertaa ehkä ikinä. Kyllästyin jo kompuroimaan Nikon leluihin ja nostelin kaikki seinille. Lopulta naulasin lastulevyt Nikon huoneen oven eteen. En vain enää kestä olla kaiken tämän keskellä yksin.

 

25.5.1974 Lauantaina

Yritän saada jotakin selkoa tähän kaaokseen. Faktat ovat seuraavat:

1) Liisa ja Niko ovat olleet jo yli kaksi kuukautta anopin luona, enkä ole kuullut heistä mitään.

2) En ole ottanut Tiinaankaan mitään yhteyttä Liisan ja Nikon lähdön jälkeen.

3) Tämä asunto on kirottu. Se on nähnyt liian paljon pahaa.

Näiden faktojen perusteella olen tullut seuraavaan johtopäätökseen: minun on lähdettävä. Avaan elämässäni uuden sivun ja jätän kaiken entisen taakseni. Vedän jalkaani parhaat kengät ja lähden sinne, minne olen aina halunnut!

 

15.10.1974 Tiistaina Helsingissä!

Olen viimein asettunut aloilleni. Kirjoitan tätä uudessa kodissani, keittiön pöydän ääressä. Se onkin toistaiseksi ainoa huonekaluni, se ja tuoli, jolla istun. Joku oli jättänyt ne roskisten viereen sateeseen, sillä seurauksella, että lakkaus ehti hilseillä, ennen kuin pelastin pöydän ja istuimen kotiini. En kyllä miellä tätä kämppää kodikseni. Se on kuitenkin ainut paikka, joka minulla enää on. Entiseen ei ole paluuta, eikä Liisan luo. Olen viimein omillani. Tuntuu siltä kuin olisin vihdoin vapaa. Olen koko elämäni ajan saanut tanssia jonkun naisen pillin mukaan kuin mikäkin sirkuksen tanssiva karhu!  Ensin äitini määräämään tahtiin, kunnes hän huomasi, ettei voi hallita minua. Ei auttanut muu kuin lähettää minut Oravien pesään, kuriin ja herran nuhteeseen. Hylkäsi oman poikansa, saatana! Ei ihme, ettei minusta ollut isäksi. Minulla ei ollut isää, eikä äidissäkään ollut kehumista. No, se oli sitä aikaa. Joka kaupungissahan meitä oli: yksinhuoltajaäitien villejä poikia, joiden piti muka saada vähän isän mallia vieraassa perheessä. Minulle kävi loppujen lopuksi hyvin. Oravan ukkohan oli ihan reilu äijä, jeesaisi minua varmasti vieläkin, jos vain kehtaisin hältä apua pyytää. Jäin oikein näitä vanhoja antiikin aikaisia asioita muistelemaan, ihan kuin tässä päivässä ei olisi kylliksi mietittävää. Niin, tänne se tuuli minut lopulta kuljetti, oikein pääkaupunkiin! Sitä ollaan nyt stadin kundeja!

 

28.3.1975 keskiviikkona

Minua hävettää ihan saatanasti! Tuskin pystyn edes kirjoittamaan tästä! Tänä aamuna aloin jostain syystä muistella aikaani Oravien perheessä, kun yhtäkkiä muistin asian, jota en ollut ajatellut vuosiin. Voi kunpa tehdyn saisi tekemättömäksi! Kun lähdin Oravien luota armeijan jälkeen, kuvittelin keksineeni varsinaisen kepposen. Piilotin lipaston laatikkooni kuolleen oravan! Hirvittää ajatellakin, miltä se on haissut, jos sitä ei ole heti löydetty! Ja miltä Oravista on tuntunut löytää se! Varsinainen vitsi! Kuollut orava! Sehän on melkein uhkaus. Heidän sukunimensä on Orava ja minä jätän muistoksi kuolleen oravan! Toivottavasti ainakaan rouva Orava ei löytänyt sitä! Hän oli minulle kuin oma äiti ja minä maksoin hänen hyvyydestään sillä tavalla! Ei ihme, etteivät Oravat koskaan ottaneet minuun mitään yhtettä, vaikka kutsuin heidät häihinikin. Ei satana!

 

29.3.1975 Torstaina

Alan jo pikkuhiljaa kotiutua ylhäiseen yksinäisyyteeni. Liisa ja Niko ovat kyllä koko ajan ajatuksissani, Timi ja Tiina onneksi harvemmin. Päällystin tänään ikkunani sanomalehdillä, jotka kaivoin roskiksesta. Minulla riittää katseltavaa ja ihmeteltävää itsessäni ja tekemisissäni, ei minun tarvitse tirkistellä ikkunoista maailmanmenoa. Maapallo pyörii akselinsa ympäri katsoinpa ikkunasta ulos tai en! Eivätpähän uteliaat ohikulkijat pääse kurkistelemaan sisään, tämä asuntohan sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa. Kumma juttu tosissaan, mutta minua eivät nuo maailman tapahtumat enää kiinnosta. Välillä paistaa aurinko, välillä sataa, mutta yksi on ja pysyy: Kekkonen. Taidan jättää televisionkin hankkimatta. Eilenkin uppouduin niin omiin mietteisiini, etten huomannut ollenkaan ajan kulua. Tuntuu, että vajaassa 40 vuodessa olen elänyt niin vaiheikkaan elämän, että olo on kuin satavuotiaalla. Ehkä minun onkin jo aika jäädä eläkkeelle elämästä ja antaa muiden huseerata. Mitäpä kaltaiseni eläkeläinen telkkarilla tekee? Jääköön minun puolestani huonekalut pöytään ja tuoliin! En kaipaa edes sänkyä. Kun etsin asuntoa täältä Helsingistä, vietin yöni puistoissa ja porttikongeissa makuupussissani. En ole varmaan koskaan – ainakaan sitten lapsuuden – nukkunut yhtä levollisesti. Ihan kuin olisin viimein saapunut kotiin. Semmoinen irtolainenhan minä olen aina tainnut olla, minulla ei ole juuria missään. Ihmiset ympärilläni ovat vaihtuneet yhtä tiheään tahtiin kuin asuinpaikatkin. Ehkä eniten olin kotonani Oravilla. Sitä ei äiti minulle koskaan antanut anteeksi. Olisihan minun pitänyt jo sen ikäisenä ymmärtää, ettei äidillä ollut mahdollisuutta tarjota minulle mitään sellaista. Mutta minä tollo kuvittelin, että minusta voisi tulla yksi heistä, oikea Orava. Minusta, huoranpenikasta! Vieläkin näen unia, joissa kävelen hautausmaalla ja lasken kukkia Oravien haudalle. Ja siellä, sukuhaudan kivessä, on minunkin nimeni: Pasi Rauhala Orava. Ja minä suutun ja potkaisen kiveä ja kaivan taskustani linkkuveitsen ja alan raaputtaa nimeä ”Rauhala” pois, kunnes kivessä lukee vain Pasi Orava.

 

7.7.1975 Maanantaina (synttäripäivänäni)

He eivät kaipaa minua. Miten yksi ainoa lause voi satuttaa niin paljon?

 

2.12.1980 Tiistaina

Löysin tuossa yhtenä päivänä pinon vanhoja papereita sohvan takaa. Ja yllättäen siellä oli myös tämä vanha Oravan lahjoittama vihko, johon joskus vielä jaksoin raapustella merkintöjä. Piti ihan siitä ilosta kaivaa kynä ja kertoa, että maassa rauha ja Kekkonen presidenttinä. Mikäs sen tosiasian muuttaisi?

 

10.10.1986 Keskiviikkona

Pelastin eilen pakkasesta katin. Sama kissa on tullut minua iltakävelyllä vastaan jo useampana päivänä tällä viikolla. Pakkasta on sen verran, etten usko, että kotikissoja pidettäisiin näin kylmällä ulkona. Eipä tuolla näy olevan mitään kaulapantaakaan. Kissa vaikutti erittäin helpottuneelta, kun pääsi meikäläisen murjuun lämmittelemään. Maitokin maistui hyvin, vaikka parasta ennen -päivämäärä oli ollut ja mennyt. Kissan turkki on punainen ja siinä on valkoisia raitoja. Ristin otuksen Tiikeriksi. Mirri on yllättävän kesy, vaikka on varmasti saanut kokea kovia. Hännästäkin puuttuu pala. Ihan mukava saada vähän seuraa.

 

15.10.1986 Maanantaina

Taidan olla allerginen kissille. En ole koskaan ennen saanut mistään otuksesta mitään oireita, mutta siitä lähtien, kun mirri asettui taloksi, nokkani on vuotanut kuin Niagaran putous. Katista on kuitenkin minulle niin paljon iloa, etten luovu siitä hevillä. Otuksella on luonnetta, ei se muuten olisi noissa pakkasissa selviytynyt. Laihahan se oli kuin mikä, kun sen löysin, mutta on alkanut jo hieman pyöristyä. Maitoa kuluu paljon, mutta onneksi sitä saa lähikaupan roskiksesta. HK:n lenkki osoittautui katin herkuksi. Meillä on samanlainen maku.

 

17.10.1986 Keskiviikkona

Suutahdin tänään Tiikerille. Se oli innostunut leikkimään ruokapöydällä ja pudottanut piimätölkin lattialle. Helvetinmoinen sotku! Lattia on täynnä roskiksesta kaivelemiani sanomalehtiä, jotka vettyivät piimästä hirveäksi lillingiksi. Katti sai kyytiä!

 

22.12.1986 Maanantaina

Joulu se tulla jollottaa! Olisi mennyt tämäkin juhlapyhä minulta ihan ohi suun ilman tuota lukutaidotonta mainostenjakajaa, joka työnsi eilen luukustani vastoin tahtoani mainoksen. Siitä onkin aikaa, kun meikäpoika viimeksi vietti joulua! Tänä vuonna aion kuitenkin ottaa joulusta kaikki irti, tilasin tänään lähimarketista kinkunkin. Se tosin tarkoittaa sitä, että alkuvuosi pitää kitkuttaa tavallistakin tiukemmalla budjetilla, mutta eiköhän se onnistu. Kissanhiekkaan minulle ei ainakaan ole enää varaa, mutta eiköhän Tiikeri pärjää pelkällä sanomalehtipaperillakin. Sitä saa onneksi ilmatteeksi roskalaatikosta. Lahjakin pitäisi ostaa, onhan minulla tosiaan nyt seuraa. Tiikerin maku on sen verran yksinkertainen, ettei minun tarvitse miettiä kahta kertaa, mitä paketoin sen pakettiin: HK:n lenkin.

 

 

24.12.1986 Keskiviikkona. Jouluaatto

HK:n lenkki ei sittenkään ollut kovin hyvä lahjaidea. Heräsin aamuyöstä karmeaan metakkaan. Paikansin mekkalan keittiöön ja suuntasin sinne. Kyökissä minua odotti kaamea näky. Katti oli ilmeisesti löytänyt lahjapakettinsa ja päättänyt avata sen saman tien. Joka puolella oli lahjapaperia pienenä silppuna. Aluksi ihmettelin, miten yhdestä paketista riitti niin paljon silputtavaa, mutta sitten hoksasin, että kissa oli alkuun päästyään päättänyt silputa myös keittiönpöydällä lojuneen käärepaperirullan. Lenkin muovikuoreen eivät olleet pystyneet edes mirrin terävät hampaat. Se oli ahminut muovin alta riipimäänsä makkaraa, mutta oli ilmeisesti popsinut samalla myös aimo annoksen muovia. Muovi oli takertunut sen kurkkuun kohtalokkain seurauksin ja olin herännyt sen avunhuutoihin. Kun tulin keittiöön, oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Tässä maailmassa on nyt yksi kissa vähemmän. Jouluaatto sujuikin sitten aiottua murheellisimmissa merkeissä. Kun sain katin aiheuttaman siivon siivottua, suuntasin ruumiin kanssa lähimpään metsään. Vasta metsässä tajusin, että olin unohtanut lapion kotiin. Päätin kaivaa paljain käsin lumikinokseen pienen kuopan, johon pudotin Tiikerin. Sen kummemmitta seremonioitta täytin kuopan paljain käsin lumella ja suuntasin takaisin kotiin. Olo oli todella apea, kun muistin, että joutuisin taas palaamaan tyhjään kämppään.

 

25.12.1986 Torstaina

Joulupukki taitaa sittenkin olla olemassa! Joko hän tai sitten naapurini oli jättänyt minulle roskalaatikkoon joululahjan: radion. Pienen fiksaamisen jälkeen masiina toimii moitteettomasti. Ensimmäinen kappale, jonka uusi pelini päätti soittaa minulle, oli Irwinin En kerro kuinka jouduin naimisiin. Nauroin niin, että naapuritkin sen varmasti kuulivat! Aikamoista kohtalon ivaa, eikö? Semmoinenhan se oli minun ja Liisankin tarina.

 

28.12.1986 Sunnuntaina

Kovin on hiljaista tässä mörskässä, kun Tiikeri on poissa. Se oli aika mainio katti! Olen jopa miettinyt, josko hommaisin uuden kissimirrin sen tilalle. En tosin usko, että kukaan luottaisi mitään luontokappaletta minun hoiviini. Ulkoinen ilmestykseni on nykyisin sen verran lähellä sisäistä maailmaani, että vastaantulijat vaihtavat kiireesti kadunpuolta. Eipä sillä, että Tiikeri olisi minua pelännyt, päinvastoin! Kun päätin pyydystää sen katuja mittaamasta, se istui sylissäni koko matkan kämpilleni asti eikä edes yrittänyt rimpuilla karkuun.

 

22.5.1990 Tiistaina

Minä haluan heille vain hyvää. Ajattelen heitä kaikkia joka päivä, joka ikinen päivä. He eivät suo minulle ajatustakaan.

 

23.2.1991 Lauantaina

On oikeus ja kohtuus, ettei minulla ole enää mitään, sillä aikoinaan sain kaiken kaksinkertaisesti ja heitin sen menemään.

 

3.4.1994 Sunnuntaina (Palmusunnuntai)

Erehdyin avaamaan tänään ulko-oven. Kelloa rimputettiin niin sitkeästi ja minä olin taas niin omissa mietteissäni, että kävelin aivan kuin automaattiohjauksella ovelle. Oven takana minua toljotti kolme noitaa. Vanhin alkoi sitkeästi virpoa, mutta nuorempien suupielet kääntyivät alaspäin. Toinen piteli nenäänsä. Nappasin lipaston päältä Sisu-askin, viskasin sen pienimmän noidan koriin ja vedin oven kiinni. Noidat alkoivat pimpottaa kelloa uudestaan, mutta  meikäpoika pakeni keittiöön. Kun uskalsin hiippailla sieltä pois, huomasin, että postiluukusta oli työnnetty risu. Siinä törrötti yksinäinen höyhen. Loput höyhenet ja pajunkissat olivat varisseet lattialle.

 

2.8.1994 Keskiviikkona

Minua uhkaa häätö. Naapuri oli tehnyt minusta valituksen ja sain varoituksen. Kaksi valitusta lisää ja saan kenkää tästä kämpästä! Joudun mieron tielle!

 

3.8.1994 Torstaina

Selvitin asiaa isännöitsijän kanssa ja kävi ilmi, että naapuri oli valittanut asunnostani ”leijailevasta löyhkästä”. Ei auta kuin siivota! Keittiön raivaaminen tuotti tulosta. Kannoin roskiin kaksi jätesäkillistä tyhjiä maitotölkkejä. Täytyy myöntää, että ne hieman haisivat. Pitäisiköhän minun etsiä pienempi asunto? Nurkkiin on kertynyt vuosien varrella sen verran kaikenlaista turhaa, että mahtuisin varmasi hieman pienempäänkin koppiin, jos hankkiutuisin liiemmästä romusta eroon. Tässä luukussa on kyllä niin edullinen vuokra, että tuskinpa onnistun löytämään yhtä halpaa asuntoa.

 

6.5.1995 Maanantaina

Taas merkillinen uni. Liisa ja Tiina olivat siamilaiset kaksoset. Heillä oli kaksi päätä ja yhteinen vartalo. Minä kosin Tiinaa, mutta jouduin naimisiin myös Liisan kanssa, koska Liisa ei suostunut erotusleikkaukseen. Mitähän se Freud tästä sanoisi?

 

15.6.1995 Maanantaina

Helvetti, mikä yö! Heräsin kahden maissa itkun sekaiseen huutoon ja kirkumiseen. Olin ilmeisesti nukkunut todella sikeästi, sillä minulta kului hetken aikaa tajuta, että kuulemani meteli ei kaikunut pääni sisällä, vaan olin hereillä ja metakka kuului naapurista. Hetken kuunneltuani ymmärsin, että kyseessä oli naapurin pariskunnan välienselvittely. Ukko syytti vaimoaan pettämisestä ja korosti väitteitään lyönnein. Vaimo vakuutti syyttömyyttään, itki ja huusi apua. Minun ei auttanut muu kuin soittaa poliisit paikalle.

Loppuyö menikin sitten menneisyyttä vatvoessa. Meillähän käytiin vähän samantapaisia käräjiä Hämeenlinnassa, vaikken koskaan Liisaa lyönytkään. Mutta kyllä mekin aikamoisen metakan saimme aikaan!

 

12.12.1997 Perjantaina

Täytin tänään piruuttani loton.

 

15.12.1997 Maanantaina

Kävin taas tänään keräämässä vähän pulloja. Saalis ei ollut kummoinen, mutta sainpa kuitenkin ostettua maitotölkin. Lähistölle suuntautunut roskisten kaivelureissu sen sijaan osoittautui kannattavaksi. Lähikaupan roskiksesta löytyi kilon laatikko makeisia, joiden parasta ennen -päivämäärä ei ole vielä lähelläkään. Lieneekö joutunut sinne vahingossa? Ei minunkaan suuni tuohesta ole! Harmi vain, ettei minulla yleensä ole varaa makeisiin.

 

4.1.1998 Sunnuntaina

Talvi kyllä vie minusta viimeisetkin voimat. Voisin aivan hyvin nukkua talviunta ja herätä vasta kevätauringon lempeisiin säteisiin niin kuin karhuilla on tapana.

 

9.4.1998 Torstaina

Päivä kului taas tyhjää toimittaessa. Kummallista muuten, miten helppoa aika on saada kulumaan tekemättä yhtään mitään. Ennen tarvitsin siihen työn, kaksi perhettä ja ystävän. Nykyisin päivät kuluvat kuin itsestään ja minä vain katselen hämmästellen vierestä.

 

26.5.1999 Keskiviikkona

En ole ikinä ollut lukumiehiä. Koulut tuli kyllä käytyä, mutta todistuksella ei käy kehuminen. Löysin tänään paperiroskiksesta kirjan: Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä Otin opuksen mukaani, mutta saapa nähdä tuleeko sitä luettua. Aikaahan minulla olisi vaikka muille jakaa. En ole koskaan tykännyt istua nenä kiinni kirjassa. Jos aika käy pitkäksi, kaivan paperiroskiksesta muutaman ristisanatehtävän ja ratkon niitä Nytkin on muutama ristikko kesken. Yleensä saan ne muutamaa kirjainta vaille valmiiksi.

 

26.7.1999 Maanantaina

Tänään oli merkillinen päivä. Juuri kun olin nukahtamassa, tajusin yhtäkkiä, etten ollut ajatellut kertaakaan koko päivänä Liisaa enkä Tiinaa. Se oli niin merkillinen havainto, että minun auttanut muu kuin nousta ylös sängystä ja kirjata se tähän vihkoon.

 

6.11.1999 Lauantaina

Olen taas vain koko päivän ajan miettinyt sitä samaa, jota mietin varmasti koko loppuelämäni: mitähän Liisalle ja Tiinalle kuuluu? Pojatkin ovat jo täysi-ikäisiä ja heillä on varmaan jo lapsia. Minä saatan olla isoisä, mutta en saa tietää sitä koskaan! Sama vanha fantasia on piinannut minua aamusta lähtien: etsisin heidät käsiini ja aloittaisin alusta. Mutta kumman kanssa, Tiinan vai Liisan? Ja entäs jos Liisan ovella olisikin vastassa Rami? Tai jos Tiina olisi löytänyt uuden miehen? Tai jos lapsukaiset asuisivatkin yhä kotona ja antaisivat minulle kunnon selkäsaunan. Tätä kelaa olen pyöritellyt päässäni siitä asti, kun lähdin Hämeenlinnasta, mutta vastausta en ole vielä keksinyt. Joku minua viisaampi on joskus sanonut, että jos ei tiedä, mitä tekisi, ei pidä tehdä mitään. Siinäpä mainio elämänohje, jota noudattaen olen päässyt todella pitkälle! Joku voisi kutsua sitä apatiaksi, mutta minä väitän silti eläväni omassa pikku umpiossani vain suojellakseni minulle rakkaita ihmisiä heidän pahimmalta viholliseltaan: minulta. On minulla toinenkin fantasia, jota olen elätellyt siitä lähtien, kun poikani menivät kouluun. Jonakin päivänä postilaatikostani putoaa kirje. Se on Nikon tai Timin kirjoittama. Hän on tehnyt kaikkensa saadakseen selville osoitteeni. Hän kirjoittaa, ettei hänellä ole mitään hampaankolossa. Että hän ymmärtää oikein hyvin, miksi minun piti tehdä niin kuin tein. Hän antaa minulle täydellisen synninpäästön. Hän ei vaadi minulta mitään. Hänellä on vain yksi pyyntö: hän haluaisi palavasti tavata minut, isänsä.

 

8.11.1999 Maanantaina

Miten aikuinen mies voi elää pää pilvissä? Mutta minulla ei ole muuta kuin fantasiani. Olen kuvitellut sen kirjeen tuhanteen kertaan. Ensin se oli kirjoitettu ekaluokkalaisen yksinkertaisilla tikkukirjaimilla, täynnä kirjoitusvirheitä ja pienelle lapselle ominaista vilpittömyyttä. ”Rakas isä!” se alkoi. Kun vuodet kuluivat, käsiala muuttui yhä varmemmaksi. Haparoivat harakanvarpaat vaihtuvat selkeisiin kirjaimiin. Nykyisin kirje on kirjoitettu koneella. Poikani ovat tietysti menestyneet hyvin elämässään uhraukseni ansiosta. Jos minä olisin jäänyt maisemiin, kaikki olisi toisin. Poikani olisivat samanlaisia alkoholisteja kuin isänsäkin. Mutta ei! Timi tai Niko istuu mukavassa nahkatuolissaan, uusi tietokone edessään ja kirjoittaa elämänsä tärkeintä kirjettä. Kaikki on anteeksi annettu, kunhan vain suostun tapaamaan hänet.

 

31.12.1999 Perjantai

Heräsin ennen puolta yötä hirveään paukkeeseen ja päätin lähteä ulos katsastamaan tilannetta. Se on näköjään uusi vuosi tullut kylään, vaikka joulukin meni minulta kokonaan ohi.

 

8.7.2000 Lauantaina.

Minulla on ollut viime päivinä omituisen väsynyt olo. Vanhuus ei tule yksin, heh, heh! Juhlin eilen 52-vuotissyntymäpäivääni juomalla yhden ykkösoluen ja katselemalla hetken aikaa televisiota kapakan ikkunasta. Olisi Liisakin hykerrellyt onnesta, jos olisi nähnyt, kuinka siivosti käyttäydyin!

 

13.5.2003 Tiistaina

Veri kiehahti taas tänään, kun joku lukutaidoton mainostenjakaja oli tunkenut postiluukustani reklaamin, vaikka lapussa seisoo kissan kokoisin kirjaimin, etten halua mainoksia. Kun näen sen perkeleen, saa kuulla kunniansa!

 

28.7.2005 Torstaina

Jouduin tänään sitten kuitenkin menemään hammaslääkäriin, vaikka olin jo vannonut, että kiskon hampaan vaikka itse suustani ennen kuin menen lekurin pakeille. Hulluahan se on, että kaltaiseni iso mies pelkää niinkin mitätöntä asiaa, mutta niin se vain on. Armeijan konitohtori jätti minulle sitkeän hammaslääkärikammon eikä se osoita lievenemisen merkkejä. Intissähän minulta paikattiin ensimmäistä kertaa hammas. Toimitus sattui niin, että meinasi taju lähteä. Ei puhettakaan, että lääkäri olisi käyttänyt mitään puudutusaineita! Muistaakseni Rami kärsi ihan yhtä kovasta hammaslääkäripelosta kuin minäkin. Armeijan harmaissahan sekin sai alkunsa, saman lekurin pihdeissä – ihan kirjaimellisesti.

Hammas vihoitteli viime torstaista alkaen ja eilen päätin vetää sen pois. Valitettavasti vanha kunnon lanka & ovi -temppu ei tällä kertaa onnistunutkaan, sain aikaiseksi vain näyttävän verilammikon. Ei siis auttanut kuin turvautua ammattilaiseen. Yllätys olikin suuri, kun lekuri tarjosi heti miestä vahvempaa, kun kuuli, että minulla on traumoja. Teki mieli heti soittaa Ramille ja suositella lääkäriä hänellekin. Hassua, en edes muista, milloin viimeksi ajattelin Ramia. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Olen nähnyt useammankin kerran sellaista unta, että Rami ja Liisa ovat perustaneet uusperheen ja Rami on oikein adoptoinut Nikon. Luin joskus jostakin, että unet ovat toteutumattomia pelkoja tai haaveita. Muistan ajatelleeni silloin, etten ole järjettömämpää väitettä kuullut. Ai että unelmoisin siitä, että olen porkkana! Sellaista untahan olen nähnyt lapsesta asti: äiti vetää minut maasta, pesee minut ja alkaa kuoria. Mutta tämän unen kohdalla teoria todella pitää paikkansa. En mitään muuta enää jaksakaan toivoa kuin että Rami olisi pitänyt Liisasta huolta. Minähän en siihen pystynyt, vaikka niin Ramille vannoinkin.

 

29.7.2005 Perjantaina

Luin juuri tuon edellisen merkintäni, jota kyyneleet koristavat. Minun olisi totisesti pitänyt syntyä naiseksi, ei ole toista näin herkkää miestä tässä maassa! Märehdin vain vanhoja ja vetistelen itsekseni. En olisi tällaista vanhuutta itselleni osannut kuvitella. Parempi olisi, etten enää kaivelisi menneitä, mutta eipä minulla ole muutakaan. Tiedän aivan hyvin, että minun elämäni loppui sinä päivänä, kun lähdin Hämeenlinnasta. Minulla ei ole elämältä enää mitään odotettavaa. Eikä minulla ole sille mitään annettavaakaan, ei ole ollut enää vuosiin.

 

5.1.2010

Koulustakaan en muista enää mitään. Paitsi sen, että kotitaloustunnilla opetettiin, että juustoa pitäisi höylätä vuoron perään kummastakin suunnasta, ettei toisen puoli kutistuisi ihan olemattomaks. Meillä juustokin höylättiin väärin.

 

2.2.2010 Tiistaina

Näin viime yönä merkillistä unta. Minut kutsuttiin kertausharjoituksiin. Kun saavuin paikalle, minut toivotti tervetulleeksi kenraali. Hän sanoi, että minun pitäisi läpäistä arvovaltaisen raadin suorittama koe. Jos läpäisisin kokeen, pääsisin osallistumaan kertausharjoituksiin, mutta mikäli reputtaisin, menettäisin sotilasarvoni. Hämmennyin niin, että aloin hikoilla kuin helvetissä. Yritin pyyhkiä hikeä vaivihkaa otsaltani, ettei kenraali huomaisi, kuinka peloissani olin. Hän ohjasi minut avaraan huoneeseen, jonka keskellä oli pöytä. Pöydän ääressä istui arvovaltainen raati: Oravan perhe. He alkoivat kysellä minulta vuosilukuja. Minä vuonna muutin heidän luokseen asumaan? Minä vuonna herra Oravan isä kuoli? Minä vuonna Oravat menivät naimisiin? En tiennyt vastausta yhteenkään kysymykseen. Koko kuulustelun ajan herra Orava pyöritteli kädessään valkoista jäniksenkäpälää. Tiesin, että olin reputtanut kokeen. Ennen kuin raati ehti sanoa mitään, käännyin selin siihen ja nostin takin lievettäni. Sen alta paljastui lähes karvaton oravanhäntä. Kun Oravat näkivät sen, he alkoivat nauraa. Rouva Orava nauroi niin kovasti, että hän joutui pyyhkimään kyyneliä silmistään. Kun heräsin, minulla oli todella surullinen olo, aivan kuin olisin juuri saanut tietää jonkun läheisen ihmisen kuolemasta. Kaivoin vanhan valokuva-albumin esiin. Selasin ja selasin sitä turhautuneena ja lopulta raivon vallassa, mutta uskottava se on: minulla ei ole kuvan kuvaa Oravan perheestä Sitten tajusin, että vaikka olin juuri nähnyt heidät unessa, todellisuudessa en enää edes muista, miltä he näyttivät.

 

4.4.2010 Palmusunnuntai

Joku on rimputtanut kelloani koko aamun. Ehdin jo pelätä, että siellä on poliisi, mutten itsekään keksinyt mitään syytä, miksi sinivuokot haluaisivat vierailla luonani. Sitten rappukäytävästä alkoi kuulua hoilotus: ”Virvon, varvon, tuoreeks, terveeks…” Se on sitten pääsiäinen taas. Tuli mieleen se yksi palmusunnuntai, jolloin erehdyin avaamaan oven muutamalle viattomalle lapsirukalle, jotka eivät varmaan ikinä unohda sitä hirmuista näkyä. Minua alkoi hävettää niin, että menin sinä iltana suihkuun, ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Kun nyt alan oikein muistella, niin siitä se perinne taisikin lähteä, että käyn suihkussa aina, kun kuulen nuo maagiset sanat rappukäytävästä. Se olisi siis taas se aika vuodesta. Mutta taidan tänä vuonna olla laiska ja tehdä poikkeuksen. Kerkeehän sitä.